keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Pimp my grandparents!

"Trix punastui, mutta ennen kuin hän ehti uudelleen ladata ja laukaista, Emma Davenport, joka piti tällaista kiistaa häijynä ja sivistymättömänä, ehätti väliin.
- Minua on aina ihmetyttänyt, miksi me kaikki luemme kyllä mielellämme köyhistä ihmisistä ja itkemme heidän surkeaa kohtaloaan, mutta todellisessa elämässä emme ole heistä kiinnostuneita.
- Luultavasti taitava kerronta saa meidät ihailemaan köyhyyttä, mutta kyllä minusta todellisuuskin on kiinnostavaa - köyhyyskin, jos vain oppii näkemään ja ymmärtämään, sanoi Polly hiljaa ja siirsi tuolinsa neiti Perkinsin kylmästä läheisyydestä Emman lauhkeaan piiriin.
- Mutta mitä sitten olisi tehtävä? En käsitä millä tavoin me tytöt voisimme auttaa enemmän kuin jo autamme. Meillä ei ole rahoja hyväntekeväisyyteen, ja vaikka olisikin, emme osaisi käyttää niitä oikein, sillä eihän meidän ole sopivaa mennä nuuskimaan törkypesiä ja metsästää tarvitsevia, sanoi Fan, joka viime aikoina oli ruvennut ajattelemaan muutakin kuin itseään ja tunsi päivä päivältä kasvavaa kiinnostusta lähimmäisiinsä."

Näin lukee Louisa M. Alcottin suomennetussa, vuoden 1968 painetussa kirjassa Tytöistä parhain (julkaistu alunperin 1870-luvulla). Luen usein vanhoja tyttökirjoja ja pohdiskelen niissä esitettyä naiskuvaa ja -ihanteita. En kuitenkaan aikonut jaaritella tällä kertaa naisten asemasta tai tasa-arvosta, josta minulla olisi kyllä paljon sanottavaa, vaan auttamisesta.

Näin metrosta pois hypätessäni eilen mainoksen, joka havahdutti. Se oli yhteisvastuukeräyksen mainos, jossa oli isolla kirjoitettu "RYHDY ENKELIKSI". Lisää mainoksesta voi lukea täältä. Lupaus enkelinpaikasta mainoksen mukaan on mahdollista saavuttaa lahjoittamalla rahaa. Kuinka monta kertaa olenkaan lukenut mainoksen, jossa pyydetään lahjoittamaan rahaa ja parantamaan siten maailmaa! Ja kuinka monta kertaa olen lukenut hyväntekeväisyysjärjestöistä, jotka vetävät välistä tai ovat kokonaan huijausta. Yhteisvastuukeräys herättää jollain tasolla luottamusta, mutta mainos sai minut epäilemään taas tarkoitusperiä. Onhan se helpompi antaa rahaa, kuin aikaansa, mutta miten ihmeessä se raha auttaa yksinäisiä vanhuksia? Palkataanko sillä rahalla seuraa? Siis maksullista seuraa vanhuksille? Pimp my grandparents.

Miksei koskaan näe mainosta, jossa lukisi "Tule pelaamaan korttia tunniksi vanhustentalolle, kävisikö vaikka keskiviikko?". Omat isovanhempani ovat kaikki siirtyneet jo paremmille metsästysmaille, eikä minulla ole siis ensikäden kokemusta vanhusten oloista. Silti seuraan huolestuneena otsikoita vanhusten huonosta pidosta Suomessa. Aina tämmöisen jutun kohdatessani pieni ääni päässäni huutaa "mikä hiton hyvinvointiyhteiskunta?!". Viimeisen isovanhempani kun näin viimeistä kertaa, mummoni ollessa jo runsaaseen yli yhdeksänkymmenen ikävuoteen päästyään, hän makasi sairaalan pesuhuoneessa sängyssä. Muualla ei kuulemma ollut tilaa. Muistan, että vierailulla oli ainakin äitini, siis mummin tytär, mukana. Mutta mummi ei voinut tunnistaa äitiäni, koska kenelläkään ei ollut aikaa tuoda mummilleni silmälaseja. Tai kuulolaitetta. Tai edes tekohampaita. Mummillani ei siis ollut minkäänlaista käsitystä ketkä häntä olivat tulleet ilahduttamaan vierailullaan. Niin kornilta kuin se kuulostaakin, silmäni kostuvat edelleen kyynelistä sitä tilannetta ajatellessani. Niin yksin voiko ihminen viimeisillä hetkillään olla, kuin ikkunattomassa pesuhuoneessa ilman aistejaan, kykenemättä nousta sängystään.

Mummini oli kuitenkin onnellisessa asemassa, koska hän kykeni viimeistä viikkoa lukuunottamatta asua omassa kodissaan ja kävi toisinaan jopa itse kaupassa. En kiellä, ettenkö olisi hänen seuraansa pelännyt, koska hän oli pienen lapsen mielestä ärtyinen vanha rouva. Silti kunnioituksen arvoinen ja rakas monille. Ei kukaan ansaitse kuolla yksin pesuhuoneessa. Eikä viettää siellä viimeisiä päiviään. Kamalampaa kuvitella jonkun viettävän samanlaisessa asemassa viimeiset vuotensa, vuosikymmenensä. Kykenemättä itse mihinkään, mitenkään puolustamaan itseään. Tällaiset jutut kuin tämä, tämä tai tämä kertovat huolestuttavaa tarinaa. Googletapa "vanhus kadoksissa" ja katso kuinka monta osumaa sillä tulee.

Jotain pitäisi tehdä, mutta mitä? Ei minulla ole mitään ratkaisua tähän asiaan, kuten tytöistä parhaimmalla Pollylla oli neuvoa ystäviään maksamaan parempaa palkkaa palvelijoille ja ompelijoille. Tässä kuitenkin ehdotukseni: Käykää vierailemassa isovanhempienne luona usein ja tervehtikää siinä sivussa muutamia muita vanhuksia, jos isovanhampanne asuvat vanhainkodissa tai vanhustentalossa vai miksi sitä nykyään kutsutaankaan. Älkää tuskastuko vanhuksiin, jotka juttelevat kaupankassan tai pankkivirkailijan kanssa loputtoman pitkältä tuntuvan ajan, koska se saattaa olla vanhuksen ainoa ihmiskontakti koko viikkona. Jos näette eksyksissä olevan näköisen vanhuksen, älkää kävelkö ohi, vaan kysykää onko hänellä kaikki kunnossa ja auttakaa pääsemään kotiin. Kuunnelkaa vanhuksia, koska niitä tarinoita ei voi mikään museo tai arkisto toistaa. Antakaa paikka vanhukselle bussissa, koska pienikin ystävällisyyden ja kohteliaisuuden osoitus ei voi koskaan vahingoittaa ketään. Ja tietenkin aina voi lahjoittaa rahaa niille, jotka järjestävät vanhuksille kivaa, kuten sinne Yhteisvastuukeräykseen (ymmärrän ironian).

Ennen kaikkea muistakaa, niin hankalaa kuin se välillä onkin, on kyse ihmisistä. Ihan samanlaisista kuin sinä ja minä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti