Kaikille tasapuolisesti sukupuoleen katsomatta oikein hyvää huomenta!
Unohdin parhaimmista WoW-hetkistä varmasti monia tarinoita, mutta eilen Razorfeniä juostessani muistelin sitä mukavaa ryhmää, joka kerran oli. Rogue joutui lähtemään yhden juoksun aikana kauppaan ja me muut odottelimme kiltisti, se jos joku kuvaa kuinka mukavina toisiamme pidimme. Annoimme myös DPS-priestin tankkia jonkun matkaa kun hän niin halusi. Eihän siitä juuri mitään tullut, mutta hauskaa oli silti.
Parhaimmat hetket on niitä odottamattomia hetkiä, mutta toisaalta seurallakin on paljon merkitystä. Jos löytyy hyvä porukka keiden kanssa juosta randomeita, saattaa jopa harmittaa, ettei jaksa enää. Ja koska serverit ovat servereitä, voi olla ettei sitä kivaa tyyppiä nää enää koskaan.
Kerran kyllä tein niin, että kun tankki oli huutanut healerin pois instasta aivan väärin perustein ja todella törkeästi, tein hahmon sille serverille ja lähetin kirjeen perässä. Yllättäen piti postia käyttää, olisin minäkin ragequitannu semmosen solvaustulvan jälkeen.
Eräällä serverillä meidän pikku killassamme on vain muutama henkilö ja yritämme yhdessä tehdä asioita, eli lähinnä levelata (muistuttakaa, että kerron myöhemmin sellaisesta vakavasta taudista, kuin altoholia).Yksi porukasta ei ole pariin päivään päässyt pelaamaan ja yritin toppuutella itseäni, etten menisi levelissä tai PvP-bracketissä ohi. En uskaltanut loppujen lopuksi edes mainata, joten keksin itselleni vaihtoehtotekemisenä kalastuksen. Ja laiska kun olin, en jaksanut Dalaranista lähteä vaan heitin uistinta paikalliseen suihkulähteeseen. Kolmena päivänä pari tuntia aina kerrallaan kun siinä kalasti sai kaikki kolme kolikkopinoa täyteen ja achievementit taskuun.
Jonain päivänä vielä saan Salty-tittelin, mutta ainakin mitä luin wowheadista, ei sen saaminen ole ihan yksinkertaisinta. Ongelman muodostaa Kalu'ak Fishing Derbyn voittaminen, varsinkaan kun sitä ei kalenterissa enää jotain syystä näy. Achievementin kohdalla puhutaan myös Booty Bayn fishing contestista, mutta sitä ei ainakaan internet nopealla vilkaisulla tunnustanut olemassa olevaksi enää ollenkaan. Voipa siis olla, että vaikka pääsisin vastapuolen pääkaupunkiinkin kalastamaan, jää Salty ikuisesti saamatta. Lukekaahan huviksenne Wowheadin Master Angler of Azerothin kommentti-kenttä, jättää kovin epätoivoisen olon jälkeensä, eikö?
lauantai 29. syyskuuta 2012
maanantai 24. syyskuuta 2012
Hyvää maanantaita!
...tai siltä se ainakin tuntuu. Tiedättehän ne aamut, jolloin kaikki on vähän pielessä ja mälsistää. Jos keksisin tarpeeksi hyvän syyn, että saisin omatuntoni hiljaiseksi, jäisin vain kotiin enkä menisi luennoille ollenkaan. Plääh!
Ajattelin näin MoP:n julkaisupäivän kunniaksi muistella ikimuistoisimpia hetkiä WoWissa, koska niistä tulee aina parempi mieli.
Ensimmäisenä tulee mieleen se päivä, jolloin aloitin. Cata oli juuri tullut, muistaakseni, ja siirryin Runes of Magicin bugisesta maailmasta ihanan tasapainoiseen ja sujuvaan WoWiin. Muutamat irl tutut näyttivät minulle tottakai koko mountti- ja pettiarmeijansa ensimmäisinä viikkoina, että tulipahan sekin puoli tutuksi.
Kolmas hahmoni oli trollihuntteri, ensimmäinen jota jaksoin kunnolla pelata. Muistan kerran olleeni niin hämmentynyt siitä, että kilta-invitestä kieltäydyttyäni se kutsuja vastasi takaisin, että ajoin dinollani suihkulähteeseen. Liityin lopulta tähän kiltaan, joka valitettavasti hajosi aivan turhaan draamaan ja niin jäi minulta sen hahmon pelaaminen.
Twinkkasin nelffihuntterin, jonka kanssa on ollut useita hauskoja hetkiä BG:ssä. Nelffissä on se hyvä puoli, että voi jättää pettinsä alas, kiivetä itse Wsg:ssä katolle, mennä shadowmeldiin ja seurata minimapista tulijoita. Ai vitsi se on kivaa ja yllätysmomentti on tietenkin aina hyödyksi. Tykkään myös juoda jotain, joka näkyy vastapuolenkin ruuduilla, että he voivat ajatella siellä "Ei saamari, taas tuo hullu huntteri". Parhaita hetkiä oli esimerkiksi se kerta, kun porukan rähjätessä toisilleen huomasin olevani battleground leader ja sain puhuttua ja kannustettua tyypit puhaltamaan yhteen hiileen ja voitimme. Sain vielä kiitosta siitä, kaikkea sitä näkeekin kun vanhaksi elää. Toinen hauska hetki oli, kun eräs holypaladin otti minut suojatikseen ja mentiin "keskelle" mähisemään. En edes katsonut mitä nappeja painoin, kunhan pompin ja rämpytin vaan. Saatettiin pitää viittä-kuutta vastapuolen pelaajaa siinä mähinässä mukana kahdestaan kun druidi haki lippua ja rogue suojasi omaamme. Voitettiin se 3-0, ehkä nopein BG ikinä. Mutta olipa hauskaa!
Yksi ikimuistoinen hetki sattui juuri muutama päivä sitten, kun juoksimme kiltalaisten kanssa randomwotlokdungeoneja ja joukkoomme sattui rogue, jonka aivot taisivat olla pelkkää pallivahaa. Viimeisellä bossilla tankkiamme ärsytti jo niin paljon, että kun tämä samainen sankari juoksi ensimmäisenä taisteluun, jäimme muut vain ympärille katsomaan kuinka hän sai viimeisen voitelun. Kun rogue itki miksemme auttaneet, yritimme selittää kuinka hän oli käyttäytynyt huonosti, mutta eihän huonostikäyttäytyvät ikinä sitä halua kuulla. Menetimme kuulemma ryhmän parhaimman dps:n ja muuta lässytystä. Noh, meni se bossi alas ilmankin tätä henkilöä ja totesimme, että on parempi jättää hänet sinne miettimään tekojaan ja lähdimme partysta ressaamatta. Voi vitja, kuinka se tuntuikaan mukavalta ja niin oikeutetulta - ja vähän epäkohteliaalta.
Ikimuistoista oli myös se, kun kerran ropeserverillä törmäsin kahteen worgeniin, jotka lähekkäin ilman vaatteita seisoivat syrjäisellä kalliolla, eivätkä tehneet tai puhuneet näkyvästi mitään. Koska olin vielä vastapuolen pelaaja silloin, en voinut vastustaa kiusausta jäädä hyppimään heidän ympärillä olevaan lammikkoon. Lapsellisuus ei katso ikää, eihän?
Olen ollut myös lukuisissa dungeoneissa, jossa alkuperäisen viiden pelaajan sijasta samassa instassa onkin piipahtanut parisenkymmentä eri pelaajaa vain minun ollessa alkuperäinen starttiviivalta lähtenyt. Kerran muistan kertoneeni eräälle uudelle tulokkaalle mitä siihen mennessä oli tapahtunut ja hän pyysi minua lopettamaan, koska ei voinut pelata nauraessaan vedet silmissä.
Jonain päivänä vielä osallistun massaworldPvP:hen, enkä vain pikkuisena lowlevelgoblinia, joka cheeraa vieressä ja halii kaikkia vastapuolen kuolleita. Nämä esimerkkini eivät varmaankaan olleet niitä tavanomaisia, koska en muista niitä kertoja kun jotain eeppistä on tippunut tai tuskin tulen ilolla muistelemaan kuinka juuri äsken sain vihdoin twinkilläni ambassadorin aikaiseksi. Title, joka ei enää merkitse mitään, jos sen näkee lowlevelillä, että se siitä työstä. Eli parhaimmat hetket on niitä kun tapahtuu jotain odottamatonta, niistä olen nauttinut eniten.
Hauskaa pandailua!
...tai siltä se ainakin tuntuu. Tiedättehän ne aamut, jolloin kaikki on vähän pielessä ja mälsistää. Jos keksisin tarpeeksi hyvän syyn, että saisin omatuntoni hiljaiseksi, jäisin vain kotiin enkä menisi luennoille ollenkaan. Plääh!
Ajattelin näin MoP:n julkaisupäivän kunniaksi muistella ikimuistoisimpia hetkiä WoWissa, koska niistä tulee aina parempi mieli.
Ensimmäisenä tulee mieleen se päivä, jolloin aloitin. Cata oli juuri tullut, muistaakseni, ja siirryin Runes of Magicin bugisesta maailmasta ihanan tasapainoiseen ja sujuvaan WoWiin. Muutamat irl tutut näyttivät minulle tottakai koko mountti- ja pettiarmeijansa ensimmäisinä viikkoina, että tulipahan sekin puoli tutuksi.
Kolmas hahmoni oli trollihuntteri, ensimmäinen jota jaksoin kunnolla pelata. Muistan kerran olleeni niin hämmentynyt siitä, että kilta-invitestä kieltäydyttyäni se kutsuja vastasi takaisin, että ajoin dinollani suihkulähteeseen. Liityin lopulta tähän kiltaan, joka valitettavasti hajosi aivan turhaan draamaan ja niin jäi minulta sen hahmon pelaaminen.
Twinkkasin nelffihuntterin, jonka kanssa on ollut useita hauskoja hetkiä BG:ssä. Nelffissä on se hyvä puoli, että voi jättää pettinsä alas, kiivetä itse Wsg:ssä katolle, mennä shadowmeldiin ja seurata minimapista tulijoita. Ai vitsi se on kivaa ja yllätysmomentti on tietenkin aina hyödyksi. Tykkään myös juoda jotain, joka näkyy vastapuolenkin ruuduilla, että he voivat ajatella siellä "Ei saamari, taas tuo hullu huntteri". Parhaita hetkiä oli esimerkiksi se kerta, kun porukan rähjätessä toisilleen huomasin olevani battleground leader ja sain puhuttua ja kannustettua tyypit puhaltamaan yhteen hiileen ja voitimme. Sain vielä kiitosta siitä, kaikkea sitä näkeekin kun vanhaksi elää. Toinen hauska hetki oli, kun eräs holypaladin otti minut suojatikseen ja mentiin "keskelle" mähisemään. En edes katsonut mitä nappeja painoin, kunhan pompin ja rämpytin vaan. Saatettiin pitää viittä-kuutta vastapuolen pelaajaa siinä mähinässä mukana kahdestaan kun druidi haki lippua ja rogue suojasi omaamme. Voitettiin se 3-0, ehkä nopein BG ikinä. Mutta olipa hauskaa!
Yksi ikimuistoinen hetki sattui juuri muutama päivä sitten, kun juoksimme kiltalaisten kanssa randomwotlokdungeoneja ja joukkoomme sattui rogue, jonka aivot taisivat olla pelkkää pallivahaa. Viimeisellä bossilla tankkiamme ärsytti jo niin paljon, että kun tämä samainen sankari juoksi ensimmäisenä taisteluun, jäimme muut vain ympärille katsomaan kuinka hän sai viimeisen voitelun. Kun rogue itki miksemme auttaneet, yritimme selittää kuinka hän oli käyttäytynyt huonosti, mutta eihän huonostikäyttäytyvät ikinä sitä halua kuulla. Menetimme kuulemma ryhmän parhaimman dps:n ja muuta lässytystä. Noh, meni se bossi alas ilmankin tätä henkilöä ja totesimme, että on parempi jättää hänet sinne miettimään tekojaan ja lähdimme partysta ressaamatta. Voi vitja, kuinka se tuntuikaan mukavalta ja niin oikeutetulta - ja vähän epäkohteliaalta.
Ikimuistoista oli myös se, kun kerran ropeserverillä törmäsin kahteen worgeniin, jotka lähekkäin ilman vaatteita seisoivat syrjäisellä kalliolla, eivätkä tehneet tai puhuneet näkyvästi mitään. Koska olin vielä vastapuolen pelaaja silloin, en voinut vastustaa kiusausta jäädä hyppimään heidän ympärillä olevaan lammikkoon. Lapsellisuus ei katso ikää, eihän?
Olen ollut myös lukuisissa dungeoneissa, jossa alkuperäisen viiden pelaajan sijasta samassa instassa onkin piipahtanut parisenkymmentä eri pelaajaa vain minun ollessa alkuperäinen starttiviivalta lähtenyt. Kerran muistan kertoneeni eräälle uudelle tulokkaalle mitä siihen mennessä oli tapahtunut ja hän pyysi minua lopettamaan, koska ei voinut pelata nauraessaan vedet silmissä.
Jonain päivänä vielä osallistun massaworldPvP:hen, enkä vain pikkuisena lowlevelgoblinia, joka cheeraa vieressä ja halii kaikkia vastapuolen kuolleita. Nämä esimerkkini eivät varmaankaan olleet niitä tavanomaisia, koska en muista niitä kertoja kun jotain eeppistä on tippunut tai tuskin tulen ilolla muistelemaan kuinka juuri äsken sain vihdoin twinkilläni ambassadorin aikaiseksi. Title, joka ei enää merkitse mitään, jos sen näkee lowlevelillä, että se siitä työstä. Eli parhaimmat hetket on niitä kun tapahtuu jotain odottamatonta, niistä olen nauttinut eniten.
Hauskaa pandailua!
lauantai 22. syyskuuta 2012
Aamuhämyä rintamalla
Hyvää huomentapäivää!
Nykyään tuntuu, että herään aina aiemmin kuin pitäisi tai tarvitsisi. Tänäänkin olisin saanut uinua suloisesti ja pitkään, mutta kuusi tuntia tutineena en enää saanut pidettyä silmiä ummessa. Siinä aamu-unisena ja hiekkasimmuisena kun koneella istuu ja epätoivoisesti kiertää Outlandia ympäriämpäri parin noden toivossa, on yleensä aikaa myös ajatella. Winampista pauhaa Turmion Kätilöiden "Liitto" ja sen sanat saavat minut irvistämään. Esimerkiksi kohdat "tuokaa ruokaa/ ilman suuta kansa huutaa/ ja vaihtaa aterian/ aseisiin ja materiaan" ja tietenkin "liitto kestää/ ja kansa huorii".
En tiedä, mitä pojat ovat ajatelleet Liittoa raapustellessaan, mutta minun korviini se haiskahtaa kovin yhteiskunnalliselta kannanotolta. Mietin usein käsitettä "yhteiskuntasopimus" ja sitä, kuinka vaikea sitä olisi rikkoa. Me olemme jääneet järjestelmän pyörteisiin, jossa vain harvoilla on suu ja vielä harvemmilla järjen ääni. Mielikuva poliitikoista on pöhöttynyt, mahakas ja omaan napaan tuijottava. Minulle-tähän-mitä-vain-irti-voin-repiä -asenne tuntuu leimatuvan yhä useamman päättäjämme otsaan. Eduskuntaan pääsee kaikenlaista ihme hiihtäjää ja kansa sen kun äänestää. Älkää ymmärtäkö väärin, en minä politiikasta mitään ymmärrä. Kunhan jaan teille tuntemuksiani.
Miten pääsee irti yhteiskuntasopimuksesta? Miten voi lopettaa sen, ettei enää suostu katsomaan ohi kun vääryyttä tapahtuu? Olen tiukasti sidottu valtiooni, en voi mennä muualle ja moneen muuhun valtioon verrattuna Suomi on turvallinen paikka asua, en haluaisi lähteä kotimaastani. Käyttäisin jopa sanaa isänmaa, jota kohtaan rakkaus on syvä. Isänmaanrakkaus minun tapauksessani ei ole mitenkään äärimmäistä ja ehkä haluaisinkin kuvailla sitä enemmän moderniksi, rauhalliseksi rakkaudeksi. Tässä sitä sitten ollaan: rakastetaan maata, jonka päättävät syytävät rahaa omiin taskuihinsa ja muihin valtioihin, kun omassakin olisi tekemistä.
Tässä sitä ollaan lukemassa lehtiä, joissa kerrotaan vanhusten huonosta kohtelusta, perheväkivallasta, poliisin lakkauttamisesta ja osinkojen jakamisista. Tässä sitä luetaan ja kuunnellaan kommentteja, jotka ovat rasistisia, syrjiviä ja toisinaan aivan mielettömiä. Puhutaan hyvinvointivaltiosta, vaikka ihmiset sen sisällä voivat huonosti. Valtiosta, jossa köyhyys on itseaiheutettua, alkoholismi on okei, tupakoija on ihmiskunnan syöpä, opiskelijat halutaan äkkiä uraputkeen ja uraputket johtavat työttömyyskassaan. Tässä sitä on valtion, jossa on pulaa työntekijöistä, mutta pärstäkertoimen ja iän mukaan palkataan tai sitten ei. Tässä on valtio, jossa annetaan ymmärtää, että ylikoulutetut eivät pysty ns. paskaduuneihin ja väitetään myös, että kyllä tekevälle töitä aina riittää. Tässä on valtio, jossa junalla matkustaminen maksaa saman verran kuin lentokoneellakin. Tässä on valtio, jossa koira ei saa käydä metsässä asioillaan vaan ajetaan asfalttiviidakkoon ja tässä on myös valtio, jonka porsas elää lyhyen ja surkean kivulloisen elämän ennen kuin päätyy markkinoita hallitsevien kauppaketjujen tiskille. Noin muutaman esimerkin listatakseni.
Ne ylikaupalliset, tuhlausta ja törsäilyä, kulutusjuhlaa lisäävät kauppaketjut sentään tarjoavat tasaisia työpaikkoja, joten voitaisiinko jakaa joka kansalaiselle luomuruokalisä, että voitaisiin tukea valinnoillamme sitä iloisen possun elämää. Pakko se meidän on kuluttajina tehdä, ei valtio sitä tee. Ostetaan vähän kalliimpaa lihaa ja säästetään sitten muusta, kuten esimerkiksi Hollywood-viihteestä.
Tämä meni nyt vähän ylitsevuotavaksi jaaritteluksi, vaikka pointtina oli vain tuoda esiin kysymys siitä, voidaanko nykyään kuvitella olevan voimassa yhteiskuntasopimus ja milloin kansalaisella on oikeus olla antamatta tukeaan maan johdolle. Ja ehkä myös herätellä rauhanomaista kysymystä siitä, jokohan se aika olisi kohta käsillä...
Valitettavasti tuubi ei tarjoa tämän parempaa versiota Kätilöiden biisistä, mutta tulee kai se huonommalla laadullakin selväksi mistä on kyse. Nauti! Ja mieti - aina voi miettiä vaikkei vaikuttaisikaan.
Nykyään tuntuu, että herään aina aiemmin kuin pitäisi tai tarvitsisi. Tänäänkin olisin saanut uinua suloisesti ja pitkään, mutta kuusi tuntia tutineena en enää saanut pidettyä silmiä ummessa. Siinä aamu-unisena ja hiekkasimmuisena kun koneella istuu ja epätoivoisesti kiertää Outlandia ympäriämpäri parin noden toivossa, on yleensä aikaa myös ajatella. Winampista pauhaa Turmion Kätilöiden "Liitto" ja sen sanat saavat minut irvistämään. Esimerkiksi kohdat "tuokaa ruokaa/ ilman suuta kansa huutaa/ ja vaihtaa aterian/ aseisiin ja materiaan" ja tietenkin "liitto kestää/ ja kansa huorii".
En tiedä, mitä pojat ovat ajatelleet Liittoa raapustellessaan, mutta minun korviini se haiskahtaa kovin yhteiskunnalliselta kannanotolta. Mietin usein käsitettä "yhteiskuntasopimus" ja sitä, kuinka vaikea sitä olisi rikkoa. Me olemme jääneet järjestelmän pyörteisiin, jossa vain harvoilla on suu ja vielä harvemmilla järjen ääni. Mielikuva poliitikoista on pöhöttynyt, mahakas ja omaan napaan tuijottava. Minulle-tähän-mitä-vain-irti-voin-repiä -asenne tuntuu leimatuvan yhä useamman päättäjämme otsaan. Eduskuntaan pääsee kaikenlaista ihme hiihtäjää ja kansa sen kun äänestää. Älkää ymmärtäkö väärin, en minä politiikasta mitään ymmärrä. Kunhan jaan teille tuntemuksiani.
Miten pääsee irti yhteiskuntasopimuksesta? Miten voi lopettaa sen, ettei enää suostu katsomaan ohi kun vääryyttä tapahtuu? Olen tiukasti sidottu valtiooni, en voi mennä muualle ja moneen muuhun valtioon verrattuna Suomi on turvallinen paikka asua, en haluaisi lähteä kotimaastani. Käyttäisin jopa sanaa isänmaa, jota kohtaan rakkaus on syvä. Isänmaanrakkaus minun tapauksessani ei ole mitenkään äärimmäistä ja ehkä haluaisinkin kuvailla sitä enemmän moderniksi, rauhalliseksi rakkaudeksi. Tässä sitä sitten ollaan: rakastetaan maata, jonka päättävät syytävät rahaa omiin taskuihinsa ja muihin valtioihin, kun omassakin olisi tekemistä.
Tässä sitä ollaan lukemassa lehtiä, joissa kerrotaan vanhusten huonosta kohtelusta, perheväkivallasta, poliisin lakkauttamisesta ja osinkojen jakamisista. Tässä sitä luetaan ja kuunnellaan kommentteja, jotka ovat rasistisia, syrjiviä ja toisinaan aivan mielettömiä. Puhutaan hyvinvointivaltiosta, vaikka ihmiset sen sisällä voivat huonosti. Valtiosta, jossa köyhyys on itseaiheutettua, alkoholismi on okei, tupakoija on ihmiskunnan syöpä, opiskelijat halutaan äkkiä uraputkeen ja uraputket johtavat työttömyyskassaan. Tässä sitä on valtion, jossa on pulaa työntekijöistä, mutta pärstäkertoimen ja iän mukaan palkataan tai sitten ei. Tässä on valtio, jossa annetaan ymmärtää, että ylikoulutetut eivät pysty ns. paskaduuneihin ja väitetään myös, että kyllä tekevälle töitä aina riittää. Tässä on valtio, jossa junalla matkustaminen maksaa saman verran kuin lentokoneellakin. Tässä on valtio, jossa koira ei saa käydä metsässä asioillaan vaan ajetaan asfalttiviidakkoon ja tässä on myös valtio, jonka porsas elää lyhyen ja surkean kivulloisen elämän ennen kuin päätyy markkinoita hallitsevien kauppaketjujen tiskille. Noin muutaman esimerkin listatakseni.
Ne ylikaupalliset, tuhlausta ja törsäilyä, kulutusjuhlaa lisäävät kauppaketjut sentään tarjoavat tasaisia työpaikkoja, joten voitaisiinko jakaa joka kansalaiselle luomuruokalisä, että voitaisiin tukea valinnoillamme sitä iloisen possun elämää. Pakko se meidän on kuluttajina tehdä, ei valtio sitä tee. Ostetaan vähän kalliimpaa lihaa ja säästetään sitten muusta, kuten esimerkiksi Hollywood-viihteestä.
Tämä meni nyt vähän ylitsevuotavaksi jaaritteluksi, vaikka pointtina oli vain tuoda esiin kysymys siitä, voidaanko nykyään kuvitella olevan voimassa yhteiskuntasopimus ja milloin kansalaisella on oikeus olla antamatta tukeaan maan johdolle. Ja ehkä myös herätellä rauhanomaista kysymystä siitä, jokohan se aika olisi kohta käsillä...
Valitettavasti tuubi ei tarjoa tämän parempaa versiota Kätilöiden biisistä, mutta tulee kai se huonommalla laadullakin selväksi mistä on kyse. Nauti! Ja mieti - aina voi miettiä vaikkei vaikuttaisikaan.
torstai 20. syyskuuta 2012
Ensimmäinen aamu
Hyvää huomenta maailma!
Olen pitkään halunnut kirjoittaa blogia, mutta jostain syystä sen aikaansaaminen on aina ollut hankalaa. Ei varsinaisesti fyysisesti hankalaa, kuten juuri huomasin, mutta blogin kirjoitteleminen tuntuu vaativan paljon työtä ja tuovan jonkinlaista vastuuta myös. Nyt kuitenkin tartuin tuumasta toimeen, koska ajattelin näin juuri yliopiston aloittaneena tarvitsevani lisäpotkua tuohon peruskirjoitustaitoon. Pelkällä nassukirjapuhekielellä ei enää pärjää, joten tästä se hiominen alkaa.
Lähinnä (kuten joku saattaa nimestä arvata) aion keskittyä World of Warcraftista höpisemiseen, mutta joukkoon saattaa tupsahdella myös yhteiskunnallisesti merkittäviä pohdintoja (köh köh). Miksi haluan blogata pelistä, johtuu siitä, että monesti pelatessani mietin, kuinka hauskaa olisi päästä kertomaan juuri tästä hetkestä isommallekin yleisölle kuin vain vieressä istuvalle puolisolle.
WoW täyttää jollain tasolla elämäni yhden vaiheen merkityksellisemmin kuin ehkä näin suht' normaalina ihmisenä haluaisin myöntää. Vuodesta 2007 asti minulla on ollut ongelmia oikean käden ranteen kanssa ja tilanne paheni siinä töitä paiskiessa vuosien varrella niin pahaksi, etten enää saanut sidottua itse kengännauhojani ja kaikki sattui. Onneksi poikkeuksena oli tietokoneella istuskelu, joskin välillä joutui ottamaan tosi iisisti senkin. Pari vuotta sitten jäin kokonaan pois töistä sairaslomalle. Se oli varsinkin aluksi raskasta, hävetti käydä ulkona kun mietti kokoajan mitä jos joku näkee, että täällä sitä käydään ruokakaupassa/äidillä/tms. vaikkei töihin päästä. Kesti kauan ennen kuin totuin ajatukseen, ettei elämäni voi pysähtyä sen takia, että ranteeni pysähtyi.
Tämän totutteluajan täytin pelaten. WoW on hyvä peli senkin takia, että sitä ei ole pakko tuntitolkulla pelata täysillä ja intensiivisesti. Lentäessä hahmolla paikasta toiseen voi päästää irti hiirestä ja nousta jaloittelemaan tai muutenkin voi pitää taukoa pysäyttämättä peliä kuitenkaan. Huomasin joitakin pelejä -varsinkin fps:iä- pelatessani, että saatoin kouristuksenomaisesti pitää kiinni hiirestä ja kyllähän sen sitten tiesi miten se päättyi.
Nykyään elämä menee kevyitä pelejä pelaillen ja kättä varoen. Kesällä tuntuu olevan aina parempi, kun on lämmintä, joten vähän siis pitkä synkkä talvi pelottaa. Varsinkin kun viime talvi kun oli rankka kaikilla tavoin, mutta siitä ehkä lisää myöhemmin. Nyt voin jo sitoa omat kengännauhani ja voin ravintolassa tilata pihvin ilman, että jonkun täytyy se minulle pilkkoa. Voin tehdä lyhyitä hetkiä kuormittavaa kuten laittaa ruokaa, mutta esimerkiksi käsin kirjoittaminen on takuuvarma keino saada kivut seuraavaksi päiväksi. Siksi tyydyn näpyttelemään koneella ja mikäs sen hauskempaa kuin chattailla ystäville kauniin ja viimeiseen asti viilatun virtuaalimaailman puitteissa.
Tätä siis luvassa, pysykää kanavalla!
-Mir-
PS. Aamun iloksi vähän musiikkia. Kertokaa, millä tämän saa olemaan soimatta päässä... Jo viiikkoja ja viikkoja... *huoh*
Olen pitkään halunnut kirjoittaa blogia, mutta jostain syystä sen aikaansaaminen on aina ollut hankalaa. Ei varsinaisesti fyysisesti hankalaa, kuten juuri huomasin, mutta blogin kirjoitteleminen tuntuu vaativan paljon työtä ja tuovan jonkinlaista vastuuta myös. Nyt kuitenkin tartuin tuumasta toimeen, koska ajattelin näin juuri yliopiston aloittaneena tarvitsevani lisäpotkua tuohon peruskirjoitustaitoon. Pelkällä nassukirjapuhekielellä ei enää pärjää, joten tästä se hiominen alkaa.
Lähinnä (kuten joku saattaa nimestä arvata) aion keskittyä World of Warcraftista höpisemiseen, mutta joukkoon saattaa tupsahdella myös yhteiskunnallisesti merkittäviä pohdintoja (köh köh). Miksi haluan blogata pelistä, johtuu siitä, että monesti pelatessani mietin, kuinka hauskaa olisi päästä kertomaan juuri tästä hetkestä isommallekin yleisölle kuin vain vieressä istuvalle puolisolle.
WoW täyttää jollain tasolla elämäni yhden vaiheen merkityksellisemmin kuin ehkä näin suht' normaalina ihmisenä haluaisin myöntää. Vuodesta 2007 asti minulla on ollut ongelmia oikean käden ranteen kanssa ja tilanne paheni siinä töitä paiskiessa vuosien varrella niin pahaksi, etten enää saanut sidottua itse kengännauhojani ja kaikki sattui. Onneksi poikkeuksena oli tietokoneella istuskelu, joskin välillä joutui ottamaan tosi iisisti senkin. Pari vuotta sitten jäin kokonaan pois töistä sairaslomalle. Se oli varsinkin aluksi raskasta, hävetti käydä ulkona kun mietti kokoajan mitä jos joku näkee, että täällä sitä käydään ruokakaupassa/äidillä/tms. vaikkei töihin päästä. Kesti kauan ennen kuin totuin ajatukseen, ettei elämäni voi pysähtyä sen takia, että ranteeni pysähtyi.
Tämän totutteluajan täytin pelaten. WoW on hyvä peli senkin takia, että sitä ei ole pakko tuntitolkulla pelata täysillä ja intensiivisesti. Lentäessä hahmolla paikasta toiseen voi päästää irti hiirestä ja nousta jaloittelemaan tai muutenkin voi pitää taukoa pysäyttämättä peliä kuitenkaan. Huomasin joitakin pelejä -varsinkin fps:iä- pelatessani, että saatoin kouristuksenomaisesti pitää kiinni hiirestä ja kyllähän sen sitten tiesi miten se päättyi.
Nykyään elämä menee kevyitä pelejä pelaillen ja kättä varoen. Kesällä tuntuu olevan aina parempi, kun on lämmintä, joten vähän siis pitkä synkkä talvi pelottaa. Varsinkin kun viime talvi kun oli rankka kaikilla tavoin, mutta siitä ehkä lisää myöhemmin. Nyt voin jo sitoa omat kengännauhani ja voin ravintolassa tilata pihvin ilman, että jonkun täytyy se minulle pilkkoa. Voin tehdä lyhyitä hetkiä kuormittavaa kuten laittaa ruokaa, mutta esimerkiksi käsin kirjoittaminen on takuuvarma keino saada kivut seuraavaksi päiväksi. Siksi tyydyn näpyttelemään koneella ja mikäs sen hauskempaa kuin chattailla ystäville kauniin ja viimeiseen asti viilatun virtuaalimaailman puitteissa.
Tätä siis luvassa, pysykää kanavalla!
-Mir-
PS. Aamun iloksi vähän musiikkia. Kertokaa, millä tämän saa olemaan soimatta päässä... Jo viiikkoja ja viikkoja... *huoh*
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)