Olen pitkään halunnut kirjoittaa blogia, mutta jostain syystä sen aikaansaaminen on aina ollut hankalaa. Ei varsinaisesti fyysisesti hankalaa, kuten juuri huomasin, mutta blogin kirjoitteleminen tuntuu vaativan paljon työtä ja tuovan jonkinlaista vastuuta myös. Nyt kuitenkin tartuin tuumasta toimeen, koska ajattelin näin juuri yliopiston aloittaneena tarvitsevani lisäpotkua tuohon peruskirjoitustaitoon. Pelkällä nassukirjapuhekielellä ei enää pärjää, joten tästä se hiominen alkaa.
Lähinnä (kuten joku saattaa nimestä arvata) aion keskittyä World of Warcraftista höpisemiseen, mutta joukkoon saattaa tupsahdella myös yhteiskunnallisesti merkittäviä pohdintoja (köh köh). Miksi haluan blogata pelistä, johtuu siitä, että monesti pelatessani mietin, kuinka hauskaa olisi päästä kertomaan juuri tästä hetkestä isommallekin yleisölle kuin vain vieressä istuvalle puolisolle.
WoW täyttää jollain tasolla elämäni yhden vaiheen merkityksellisemmin kuin ehkä näin suht' normaalina ihmisenä haluaisin myöntää. Vuodesta 2007 asti minulla on ollut ongelmia oikean käden ranteen kanssa ja tilanne paheni siinä töitä paiskiessa vuosien varrella niin pahaksi, etten enää saanut sidottua itse kengännauhojani ja kaikki sattui. Onneksi poikkeuksena oli tietokoneella istuskelu, joskin välillä joutui ottamaan tosi iisisti senkin. Pari vuotta sitten jäin kokonaan pois töistä sairaslomalle. Se oli varsinkin aluksi raskasta, hävetti käydä ulkona kun mietti kokoajan mitä jos joku näkee, että täällä sitä käydään ruokakaupassa/äidillä/tms. vaikkei töihin päästä. Kesti kauan ennen kuin totuin ajatukseen, ettei elämäni voi pysähtyä sen takia, että ranteeni pysähtyi.
Tämän totutteluajan täytin pelaten. WoW on hyvä peli senkin takia, että sitä ei ole pakko tuntitolkulla pelata täysillä ja intensiivisesti. Lentäessä hahmolla paikasta toiseen voi päästää irti hiirestä ja nousta jaloittelemaan tai muutenkin voi pitää taukoa pysäyttämättä peliä kuitenkaan. Huomasin joitakin pelejä -varsinkin fps:iä- pelatessani, että saatoin kouristuksenomaisesti pitää kiinni hiirestä ja kyllähän sen sitten tiesi miten se päättyi.
Nykyään elämä menee kevyitä pelejä pelaillen ja kättä varoen. Kesällä tuntuu olevan aina parempi, kun on lämmintä, joten vähän siis pitkä synkkä talvi pelottaa. Varsinkin kun viime talvi kun oli rankka kaikilla tavoin, mutta siitä ehkä lisää myöhemmin. Nyt voin jo sitoa omat kengännauhani ja voin ravintolassa tilata pihvin ilman, että jonkun täytyy se minulle pilkkoa. Voin tehdä lyhyitä hetkiä kuormittavaa kuten laittaa ruokaa, mutta esimerkiksi käsin kirjoittaminen on takuuvarma keino saada kivut seuraavaksi päiväksi. Siksi tyydyn näpyttelemään koneella ja mikäs sen hauskempaa kuin chattailla ystäville kauniin ja viimeiseen asti viilatun virtuaalimaailman puitteissa.
Tätä siis luvassa, pysykää kanavalla!
-Mir-
PS. Aamun iloksi vähän musiikkia. Kertokaa, millä tämän saa olemaan soimatta päässä... Jo viiikkoja ja viikkoja... *huoh*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti