Toivottavasti teillä oli hauska joulu!
Joulun aikaan tulee ajateltua niitä, joilla ei ole ketään tai mitään. Netissä pyöri paljon kuvia henkilöistä, jotka on jotenkin avustanut vähäosaisia lahjoilla tai joululahjarahalla. Toivottavasti tällaisia asioita oikeasti on tapahtunut, eikä pelkkiä postauksia karman vuoksi.
Joulu on kyllä lasten juhla. Harmittaa, ettei perheessäni ole lapsia, mutta onneksi meillä on sen sijaan lapsenmielisiä! Tehtiin avopuolison kanssa joulukuusen muotoinen jouluvalokuvio tyjälle seinälle ja kerättiin lahjat sen alle. Ja avattiin ne reilusti ennen joulua tietenkin. Johtuen kyllä siitä, ettei voitu olla yhdessä tänä jouluna. Mutta olen ylpeä itsestäni, koska jaksoin avata joulukalenterin luukkuja päivä kerrallaan. Tai en avannut niitä vaan raaputin. Veikkauksen joulukalenteri on aika perinteinen veto, muistan faijan jo ostaneen sellasia meille joskus kun koko perhe oli vielä koolla. Enkä voittanut mitään... taaskaan. Ensi vuonna kyllä sitten ihan varmasti.
Veikkauksen pelit, varsinkin arvat ja lotot, on niin haaveilua varten kuin olla ja voi. Taitavat itsekin kuvailla niitä sellaisiksi. Illalla, jos on vaikeuksia saada unta, saatan kuvitella, mitä tekisin jos voittaisin monta miljoonaa lotossa. Eikä haittaa ollenkaan, jos ei ole sitä lottokuponkia ostanut. Suosittelen kovasti tätä kikkaa. Toinen hyvä vaihtoehto on pistää jotain hiljaisella pyörimään, esimerkiksi vapaapainia. Nukahtaa varmasti. Mikään kikka ei kyllä valitettavasti toimi silloin, kun olen yksin kotona. Jostain syystä en koskaan totu yksinä kotona tuutimiseen, kaikki pienet narahdukset ja äänet häiritsee. Tai enemmänkin herättää sen ikävän mielikuvituksen, joka pystyy kuvittelemaan lottovoiton lisäksi myös ryöstäjät ja raiskaajat.
WoWissa on ollut jouluna niin hiljaista, että kävin äidin kanssa kaupilla vinguttamassa tilini tyhjäksi. Harmillisestihan siinä kuitenkin kävi, että samasta paikasta ostamassani lompakossa oli hälytin jäänyt deactivoimatta ja läppärilaukun sisällä ei ollutkaan kantohihnaa, vaan tyhjä pussi vain. Hälytin ei onneksi ollut ongelma, seuraavassa kaupassa oltiin onneksi ystävällisiä ja aika nopeasti osasin epäillä lompakkoa. Kotona se oli helppo kaivaa esille ja säästää aprillipäivää varten. Täytyy sen laukun kanssa raahautua vielä takasin, ei vaan sen takia, että tuotteessa oli virhe vaan myös sen takia, etten tee mitään kädessä kannettavalla laukulla. On yllättävän raskasta raahata yhdessä kädessä läppäriä, kokeilkaa joskus. Vaikka tuli kyllä äidillekin sanottua, että kun oppii vasemmalla kädellä oikeakätisenä pyyhkimään, niin mikään maailmassa ei voi enää olla esteenä.
Uusi vuosi ja uudet kujeet tulossa... eli siis samaa vanhaa tiedossa. Oikein hauskoja välipäiviä!
Tässä vielä soma kisu.
perjantai 28. joulukuuta 2012
tiistai 4. joulukuuta 2012
Talvi yllätti bloggaajan
Kyllähän sen tiesi jo monta päivää aiemmin, että lunta on tulossa. Täytyy silti sanoa, että olin yllättynyt. Syksy muuttui yhdessä yössä keskitalveksi. On ihanaa, että on valoisaa ja kaunista. Valitettavaa vain on, että on myös pakkasta ja liukasta. Joudun taas rikkomaan lääkärin määräyksiä ja käyttää rannetukea muutenkin kuin nukkuessa, koska jos tuolla ulkona vedän lipat niin huonostihan siinä käy.
Tämä uusi opiskeluelämä on aiheuttanut minulle stressiä jos jonkinmoisesta asiasta. Ei vain kokeisiin pänttääminen ja esseiden laatiminen, vaan myös käytännönjärjestelyt. Koulussani ei olla liiemmin totuttu opiskelijoihin, jotka eivät ole täysissä ruumiinvoimissa. Niinpä aiheutan pientä päänvaivaa opettajille ja harmaita hiuksia itselleni. Minulle tyrkättiin paperi käteen, jossa toivottiin ottavan yhteyttä vammaispalveluihin. Katsoin tyrmistyneenä lappua ja mietin, että niin kai, kai tässä ollaan vammaisia. Tai siis kirjaimellisesti ajateltunahan minä olen vammainen. Siis minulla on vamma ja olen henkilö, joten minua voidaan kuvailla vammaiseksi. En kuitenkaan koe olevani vammainen, tai vammaisuudesta tulee enemmän mieleeni liikuntarajoitteet tai kehitysvamma. Minullahan on vain hitusen ranne pipi. Niin pipi kuitenkin, että kärsin paremman sanan puutteessa tuskia, jos joudun kirjoittamaan käsin useamman kuin kymmenkunta sanaa. Ymmärrätte varmaan, miten tämä voi olla oppilaitoksille ongelmallista.
Kävin koulun tarjoamalla lääkärillä pyytämässä todistuksen, että tarvitsen erityisjärjestelyitä koesuorituksiin. Näytin tätä eteenpäin ja sain sen paperin vammaispalveluista. Lähetin sinne mailia, mihin kukaan ei kuitenkaan vastannut. Tiedän, että minun pitäisi mennä paikanpäälle puhumaan asiasta ja selvittelemään sitä. Suoraan sanoen, ei huvita. Se ainainen tunne, kun taas joutuu vieraalle ihmiselle selittämään mistä on kyse ja varsinkin kun minusta ei mitenkään voi nähdä päälle päin, että ongelmia on. Se on inhottavaa. Sitä toivoo, että voisi vaan olla kuten muutkin. Ettei aina joutuisi painottamaan ongelmiaan. Ettei aina tarvitsisi selitellä ja todistella. Ettei tulisi leimatuksi vaikeksi tapaukseksi tai erityistapaukseksi. Mutta tätähän on vaikea sellaisen ymmärtää, joka ei itse ole kokenut samaa.
Onnellinen olen kuitenkin siitä, että en tällä hetkellä joudu Kelan kanssa asioista vääntämään kättä (no pun intended). Elämä on huomattavasti helpompaa opiskelijastatuksella. Raha tulee säännöllisesti joka kuukausi ilman erillisiä lappusia ja käyntejä toimistoissa. Raha ei ole paljon, mutta se säännöllisyys korvaa kaiken. Enkä voi missään tapauksessa väittää eläväni puutteessa, on katto pään päällä, ruokaa pakastimessakin jopa ja varaa ekstraankin.
Ekstralla tarkoitan esimerkiksi tätä sähkötupakkaa, josta olen nyt innostunut. Saatoin jo kirjoittaa tästä (laiska kun olen, en tarkista asiaa), mutta haluan kertoa siitä enemmän. Viisi viikkoa sitten lopetin ns. analogisten tupakoiden polton kokonaan. Olen siitä asti käyttänyt sähkötupakkaa (toiselta nimeltään myös e-savuke). Käytän siinä nikotiinipitoisia makunesteitä, joiden avulla yritän vierottaa itseäni sekä tavasta että tuotteesta. Minulla on myös nikotiinitonta nestettä, jota tupruttelen silloin, kun tekee mieli pössytellä, mutten tarvitse nikotiinia. Minulla on suuri luotto, että jonain päivänä en tarvitse enää nikotiinillista höyryäkään ja lopulta koko tupruttelu tuntuu niin turhalta, että lopetan senkin.
Tämä on ollut tähän mennessä paras apu tupakoinnin lopettamiseen, ehdottomasti. Olen kokeillut laastareita, inhalaattoria, vähitellen lopettelua ja cold turkey -taktiikkaa, kaikkia tuloksetta. Kannattaa ottaa huomioon, että se päivä tasan viisi viikkoa sitten, oli ensimmäinen päivä tällä vuosituhannella, kun oikeasti pystyin olemaan ilman tupakkaa. Ja olen siitä hemmetin ylpeä. Sähkötupakka kuitenkin jakaa mielipiteitä tuttavapiirissäni. Yleensä ne, jotka eivät itse polta, eivät koe, että olen lopettanut tupakoinnin. Ne taas, jotka itse polttavat voivat jakaa kanssani osan siitä riemusta, mitä tunnen saavuttaneeni. Toivoisin enemmän kannustusta kaikille niille, jotka kamppailevat tupakoinnin kanssa. Porkkanalla saa kuitenkin aina aikaan enemmän kuin piiskalla. Ja kyllä se kärpänenkin hunajasta enemmän pitää. Joskus tulevaisuudessa innostun ehkä tarkemmin kertomaan sähkötupakkakokemuksistani, mutta nyt menen kyllä viljelemään virtuaalipeltooni mote of harmonyja! :)
Tämä uusi opiskeluelämä on aiheuttanut minulle stressiä jos jonkinmoisesta asiasta. Ei vain kokeisiin pänttääminen ja esseiden laatiminen, vaan myös käytännönjärjestelyt. Koulussani ei olla liiemmin totuttu opiskelijoihin, jotka eivät ole täysissä ruumiinvoimissa. Niinpä aiheutan pientä päänvaivaa opettajille ja harmaita hiuksia itselleni. Minulle tyrkättiin paperi käteen, jossa toivottiin ottavan yhteyttä vammaispalveluihin. Katsoin tyrmistyneenä lappua ja mietin, että niin kai, kai tässä ollaan vammaisia. Tai siis kirjaimellisesti ajateltunahan minä olen vammainen. Siis minulla on vamma ja olen henkilö, joten minua voidaan kuvailla vammaiseksi. En kuitenkaan koe olevani vammainen, tai vammaisuudesta tulee enemmän mieleeni liikuntarajoitteet tai kehitysvamma. Minullahan on vain hitusen ranne pipi. Niin pipi kuitenkin, että kärsin paremman sanan puutteessa tuskia, jos joudun kirjoittamaan käsin useamman kuin kymmenkunta sanaa. Ymmärrätte varmaan, miten tämä voi olla oppilaitoksille ongelmallista.
Kävin koulun tarjoamalla lääkärillä pyytämässä todistuksen, että tarvitsen erityisjärjestelyitä koesuorituksiin. Näytin tätä eteenpäin ja sain sen paperin vammaispalveluista. Lähetin sinne mailia, mihin kukaan ei kuitenkaan vastannut. Tiedän, että minun pitäisi mennä paikanpäälle puhumaan asiasta ja selvittelemään sitä. Suoraan sanoen, ei huvita. Se ainainen tunne, kun taas joutuu vieraalle ihmiselle selittämään mistä on kyse ja varsinkin kun minusta ei mitenkään voi nähdä päälle päin, että ongelmia on. Se on inhottavaa. Sitä toivoo, että voisi vaan olla kuten muutkin. Ettei aina joutuisi painottamaan ongelmiaan. Ettei aina tarvitsisi selitellä ja todistella. Ettei tulisi leimatuksi vaikeksi tapaukseksi tai erityistapaukseksi. Mutta tätähän on vaikea sellaisen ymmärtää, joka ei itse ole kokenut samaa.
Onnellinen olen kuitenkin siitä, että en tällä hetkellä joudu Kelan kanssa asioista vääntämään kättä (no pun intended). Elämä on huomattavasti helpompaa opiskelijastatuksella. Raha tulee säännöllisesti joka kuukausi ilman erillisiä lappusia ja käyntejä toimistoissa. Raha ei ole paljon, mutta se säännöllisyys korvaa kaiken. Enkä voi missään tapauksessa väittää eläväni puutteessa, on katto pään päällä, ruokaa pakastimessakin jopa ja varaa ekstraankin.
Ekstralla tarkoitan esimerkiksi tätä sähkötupakkaa, josta olen nyt innostunut. Saatoin jo kirjoittaa tästä (laiska kun olen, en tarkista asiaa), mutta haluan kertoa siitä enemmän. Viisi viikkoa sitten lopetin ns. analogisten tupakoiden polton kokonaan. Olen siitä asti käyttänyt sähkötupakkaa (toiselta nimeltään myös e-savuke). Käytän siinä nikotiinipitoisia makunesteitä, joiden avulla yritän vierottaa itseäni sekä tavasta että tuotteesta. Minulla on myös nikotiinitonta nestettä, jota tupruttelen silloin, kun tekee mieli pössytellä, mutten tarvitse nikotiinia. Minulla on suuri luotto, että jonain päivänä en tarvitse enää nikotiinillista höyryäkään ja lopulta koko tupruttelu tuntuu niin turhalta, että lopetan senkin.
Tämä on ollut tähän mennessä paras apu tupakoinnin lopettamiseen, ehdottomasti. Olen kokeillut laastareita, inhalaattoria, vähitellen lopettelua ja cold turkey -taktiikkaa, kaikkia tuloksetta. Kannattaa ottaa huomioon, että se päivä tasan viisi viikkoa sitten, oli ensimmäinen päivä tällä vuosituhannella, kun oikeasti pystyin olemaan ilman tupakkaa. Ja olen siitä hemmetin ylpeä. Sähkötupakka kuitenkin jakaa mielipiteitä tuttavapiirissäni. Yleensä ne, jotka eivät itse polta, eivät koe, että olen lopettanut tupakoinnin. Ne taas, jotka itse polttavat voivat jakaa kanssani osan siitä riemusta, mitä tunnen saavuttaneeni. Toivoisin enemmän kannustusta kaikille niille, jotka kamppailevat tupakoinnin kanssa. Porkkanalla saa kuitenkin aina aikaan enemmän kuin piiskalla. Ja kyllä se kärpänenkin hunajasta enemmän pitää. Joskus tulevaisuudessa innostun ehkä tarkemmin kertomaan sähkötupakkakokemuksistani, mutta nyt menen kyllä viljelemään virtuaalipeltooni mote of harmonyja! :)
perjantai 16. marraskuuta 2012
Varjoja
Koulusta kotiin päin kävellessäni törmäsin vanhaan koulukaveriini ja hänen tyttöystäväänsä. Tämä kyseinen tyttöystävä on normaalia lyhyempi ja huomasin asian häiritsevän minua. Loppumatkan kotiin mietin, miksi tunsin oloni vaivaantuneeksi. Tulin siihen tulokseen, että kyse ei ollut tästä naisesta vaan kyse oli minusta. Tulen aina epävarmaksi itseäni lyhyempien ihmisten seurassa, olivatpa he kymmenen senttiä tai metrin lyhyempiä. Olen itse keskivertoa hitusen lyhyempi, joten kaipa identiteettini osaksi koostuu siitä, että olen lyhyempi melkein kaikkia muita. Tämä minäkuva siis horjuu, kun läsnä on henkilöitä, joiden silmät ovat alempana kuin omani.
Joka tapauksessa, tyttö jonka kohtasin oli verrattoman soma, vaikka hän mulkoilikin minua jokseenkin epäluuloisesti. Johtuiko se siitä, että hän on tottunut ennakkoluuloihin pituutensa tai tunsiko hän itsensä uhatuksi, koska tunsin hänen seurustelukumppaninsa, sitä en osaa sanoa. Voin vain kuvitella kuinka haastavaa elämä on, kun pituutta on vain puolet valtavirran keskiarvosta. Ja millaiseksi ne elämän haasteet muuttuvatkaan, kun seksuaalinen suuntaus vielä poikkeaa valtavirralle sopivana pidetystä. Kohtaamani tuttavanihan on siis myös naispuolinen. Ja minä hölmö menin vielä hölisemään jotain tuttavani ex-tyttöystävästä...
Jos joskus WoWista tehtäisiin elokuva, voisin suositella tätä gnomenkaltaista tyttöä osalliseksi. Hänen epäluuloisesti katselevat silmänsä olivat meikattu niin, että ne näyttivät isommilta, kuin mitä olivatkaan. Mieleni teki heti tulla kotiin pelaamaan gnomemaagiani ja fiilistelemään sitä kuinka kivaa on olla pieni ja blinkkaava. Voisipa niin tehdä oikeassakin elämässä! Auttaisi pienten jalkojen aiheuttamaan nopeusrajoitukseen. Kukapa ei haluaisi hitusen taikaa elämäänsä.
En kuitenkaan pelannut maagia, vaan uutta munkkiani. Sorruin viikon-kaksi takaperin ostamaan MoP-lisäosan, enkä enää pidempään voinut vastustaa kiusausta tehdä jälleen uutta hahmoa. Pandat eivät minua niin inspiroi, mutta olen aina tykännyt örkkinaisen modelista - jostain kummallisesta syystä. En myöskään ole lämmennyt suljettuihin aloitusalueisiin, vaan mieluiten questaan Durotarissa ja juoksen tarpeen vaatiessa Orgrimmariin. Parturiin, tiedättehän.
Joka tapauksessa, tyttö jonka kohtasin oli verrattoman soma, vaikka hän mulkoilikin minua jokseenkin epäluuloisesti. Johtuiko se siitä, että hän on tottunut ennakkoluuloihin pituutensa tai tunsiko hän itsensä uhatuksi, koska tunsin hänen seurustelukumppaninsa, sitä en osaa sanoa. Voin vain kuvitella kuinka haastavaa elämä on, kun pituutta on vain puolet valtavirran keskiarvosta. Ja millaiseksi ne elämän haasteet muuttuvatkaan, kun seksuaalinen suuntaus vielä poikkeaa valtavirralle sopivana pidetystä. Kohtaamani tuttavanihan on siis myös naispuolinen. Ja minä hölmö menin vielä hölisemään jotain tuttavani ex-tyttöystävästä...
Jos joskus WoWista tehtäisiin elokuva, voisin suositella tätä gnomenkaltaista tyttöä osalliseksi. Hänen epäluuloisesti katselevat silmänsä olivat meikattu niin, että ne näyttivät isommilta, kuin mitä olivatkaan. Mieleni teki heti tulla kotiin pelaamaan gnomemaagiani ja fiilistelemään sitä kuinka kivaa on olla pieni ja blinkkaava. Voisipa niin tehdä oikeassakin elämässä! Auttaisi pienten jalkojen aiheuttamaan nopeusrajoitukseen. Kukapa ei haluaisi hitusen taikaa elämäänsä.
En kuitenkaan pelannut maagia, vaan uutta munkkiani. Sorruin viikon-kaksi takaperin ostamaan MoP-lisäosan, enkä enää pidempään voinut vastustaa kiusausta tehdä jälleen uutta hahmoa. Pandat eivät minua niin inspiroi, mutta olen aina tykännyt örkkinaisen modelista - jostain kummallisesta syystä. En myöskään ole lämmennyt suljettuihin aloitusalueisiin, vaan mieluiten questaan Durotarissa ja juoksen tarpeen vaatiessa Orgrimmariin. Parturiin, tiedättehän.
lauantai 27. lokakuuta 2012
Bugeja ja boomeja
Vietin juuri äsken hauskan hetken instaamassa. Tankilta katkesi yhteys (dc) ja jäimme muun partyn kanssa odottelemaan. Harvinaista jo sinänsä, että koko ryhmä jää ja jutteleekin vielä. Shadow priest pyysi minua tanssimaan pettinsä kanssa ottaakseen screenshotin. Poseerasiin siis moonkinina hänen pikku moonkininsa kanssa kuin turistille konsanaan. Noin kevyt tunnelma tekee kyllä hyvän mielen.
Palatessaan tankki esitti pahoittelunsa say-chattiin, joka yleensä on vähän nyypän merkki, mutta epäilen, että hänen party-chattinsa bugasi. Kiltakavereille nimittäin on käynyt niin, että jos kone on jäätynyt kesken matkan ei takaisin tullessa party-chat enää jostain syystä toimi. Kaikki tämä siis tapahtunut uuden patchin jälkeen. Chatti alkaa sitten jossain vaiheessa taas toimimaan mitään ilmoittamatta, eikä kenellekkään ole vielä selvinnyt mistä se johtuu.
Tässä samaisessa instassa oli aluksi mukana ele shamaani, joka lähti toisen huoneen kohdalla jo partysta. Sama tapahtui myös edellisellä reissullani luolastoon. En tiedä mistä tämä johtui, hämmentävää aina kun näin käy. Mutta haluan kuitella, että heirloomattu shamaani tunsi suurta alemmuuskompleksia jäädessään jälkeen boomkinille DPS-mittarissa. Ja häpeähän se onkin, koska muuten olen yleensä aina jonon hännillä.
Eräs tuttavani on juuri alkanut pelaamaan WoWia ja hänellä tuntuu olevan enemmän kuin kourakaupalla bugeja. Questit ei toimi, mobit eivät tiputa loottia, säädöt eivät toimi, jne jne. Ymmärrän hänen kiroamisen, ettei jaksa pelata jos bugeja on joka sormelle. Mutta bugit eivät olleet tässä tarinassani pointtina vaan olen monesti miettinyt mikä on paras alotushahmo. Suosittelin eräälle ystävälleni kesällä, että druidi on kiva, rollaa semmonen. harmittelin jälkikäteen, että druidi ei tosiaankaan ole aloitusystävällinen hahmo miljoonien skilliensä takia. Alkuhahmoksi suosittelisinkin ehdottomasti huntteria. Myös rogue tai warrior voisivat sopia alkulevelien yksinkertaisuudellaan. Olisi kiva kuulla muidenkin mielipiteitä, mikä on siis paras aloitushahmo ensikertalaiselle? Entäs kokeneemmalle MMORPG:en tuntijalle, mutta WoWiin ensikertaa rollaavalle?
Blissu on muuten mielestäni tosi fiksu asiakaspalveluasioissaan. Siirsin ensimmäistä kertaa hahmon serveriltä toiselle ja battle.netissä sanottiin tämän kestävän normaalisti ainakin tunnin, mutta pitäisi varata useita päiviäkin siirtoon. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin hahmo oli valmis pelattavaksi. Blizzard varaa liikaa aikaa ja antaa kovasti varaa kaikelle ja me asiakkaina voimme olla sitten positiivisesti yllättyneitä kun homma sujuukin "suitsaitsukkelaan".
Nyt takaisin lukemaan koulujuttuja. Jota tietenkin tehdään samalla kun jonotetaan randomiin!
Palatessaan tankki esitti pahoittelunsa say-chattiin, joka yleensä on vähän nyypän merkki, mutta epäilen, että hänen party-chattinsa bugasi. Kiltakavereille nimittäin on käynyt niin, että jos kone on jäätynyt kesken matkan ei takaisin tullessa party-chat enää jostain syystä toimi. Kaikki tämä siis tapahtunut uuden patchin jälkeen. Chatti alkaa sitten jossain vaiheessa taas toimimaan mitään ilmoittamatta, eikä kenellekkään ole vielä selvinnyt mistä se johtuu.
Tässä samaisessa instassa oli aluksi mukana ele shamaani, joka lähti toisen huoneen kohdalla jo partysta. Sama tapahtui myös edellisellä reissullani luolastoon. En tiedä mistä tämä johtui, hämmentävää aina kun näin käy. Mutta haluan kuitella, että heirloomattu shamaani tunsi suurta alemmuuskompleksia jäädessään jälkeen boomkinille DPS-mittarissa. Ja häpeähän se onkin, koska muuten olen yleensä aina jonon hännillä.
Eräs tuttavani on juuri alkanut pelaamaan WoWia ja hänellä tuntuu olevan enemmän kuin kourakaupalla bugeja. Questit ei toimi, mobit eivät tiputa loottia, säädöt eivät toimi, jne jne. Ymmärrän hänen kiroamisen, ettei jaksa pelata jos bugeja on joka sormelle. Mutta bugit eivät olleet tässä tarinassani pointtina vaan olen monesti miettinyt mikä on paras alotushahmo. Suosittelin eräälle ystävälleni kesällä, että druidi on kiva, rollaa semmonen. harmittelin jälkikäteen, että druidi ei tosiaankaan ole aloitusystävällinen hahmo miljoonien skilliensä takia. Alkuhahmoksi suosittelisinkin ehdottomasti huntteria. Myös rogue tai warrior voisivat sopia alkulevelien yksinkertaisuudellaan. Olisi kiva kuulla muidenkin mielipiteitä, mikä on siis paras aloitushahmo ensikertalaiselle? Entäs kokeneemmalle MMORPG:en tuntijalle, mutta WoWiin ensikertaa rollaavalle?
Blissu on muuten mielestäni tosi fiksu asiakaspalveluasioissaan. Siirsin ensimmäistä kertaa hahmon serveriltä toiselle ja battle.netissä sanottiin tämän kestävän normaalisti ainakin tunnin, mutta pitäisi varata useita päiviäkin siirtoon. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin hahmo oli valmis pelattavaksi. Blizzard varaa liikaa aikaa ja antaa kovasti varaa kaikelle ja me asiakkaina voimme olla sitten positiivisesti yllättyneitä kun homma sujuukin "suitsaitsukkelaan".
Nyt takaisin lukemaan koulujuttuja. Jota tietenkin tehdään samalla kun jonotetaan randomiin!
torstai 11. lokakuuta 2012
Pimeän kuun markkinoiden aikaan
Huomaan tulevani kokoajan entistä huolestuneemmaksi maailman menosta ja etenkin Suomen tilanteesta. Tiedän sen kiinnittyvän tuleviin vaaleihin, mutta en voi ajatella, että asiat joita nyt nostetaan esiin, olisi jotenkin vähempiarvoisia vain ajankohtansa takia.
Varsinkin nämä kaksi tekstiä ovat kiinnittäneet huomioni: päiväkodista ja oikeudesta, vaikka monia muitakin internetin syövereissä on pyörinyt. Facebook on siitä masentava paikka, että jos jaksaa klikutella niitä tylsemmännäkösiä linkkejä, saattaa joutua oikeasti ajattelemaan asioita. Tietohan tunnetusti lisää tuskaa.
Makkaralla on aina kaksi päätä ja niin on yhteiskunnallisilla asioillakin: salaliittoteorioitsijat. Kolmas pää tässä Fukushima-makkarassa on tietenkin valtion virallinen tiedotus. Muistakaa, hyvät ihmiset, että mitä tahansa luette, niin ottakaa ne ruusunpunaiset silmälasit nenältä ja laittakaa ne synkän harmaat lasit tilalle. Olkaa kriittisiä ja ajatelkaa itse. Kuinka hulluilta salaliittoteoriat välillä vaikuttavat, ei tarkoita sitä etteikö niissä olisi ainakin osa totuutta ja se, että viralliset puhelinlangat vaikuttavat rehellisiltä, ei tarkoita sitä, etteikö jonkun etuutta ajeta siinä. Kysymys kuuluukin; onko se sinun etusi, lapsesi etu tai ikääntyvän vanhempasi etu?
Loppukevennykseksi haluan linkata tämän, koska ei kaiken tarvitse aina olla niin vakavaa. Samalla kun sitten tulevaisuudessa juotte dinosauruksista fossiileita tekevästä mukista ja katsotten Night at the Museumia, voitte miettiä onko ok näyttää lapsille suunnatuissa elokuvissa historiaa ja sen muinaisia henkilöitä nykypäivänä ymmärrettävinä. Voisin kuvitella, että emme voisi ymmärtää ihmisiä ja heidän yhteiskuntaa sadan vuoden takaa, saati sitten sitä aiempia.
Mikäs loppukevennys tuo muka oli! Pahoittelut siitä. Ilmeisesti ilmassa on liian raskaita ajatuksia ollakseen lopussa tai edes kevyitä.
Toivotan silti hauskaa Darkmoon fairea kaikille tasapuollisesti!
PS. jotta varmasti saan syytteen kansankiihottamisesta (voiko sellaisen saada, jos kansa eli kukaan ei lue sitä kiihottamista?) tässä motivoiva kappale Killswitch Engagelta.
Varsinkin nämä kaksi tekstiä ovat kiinnittäneet huomioni: päiväkodista ja oikeudesta, vaikka monia muitakin internetin syövereissä on pyörinyt. Facebook on siitä masentava paikka, että jos jaksaa klikutella niitä tylsemmännäkösiä linkkejä, saattaa joutua oikeasti ajattelemaan asioita. Tietohan tunnetusti lisää tuskaa.
Makkaralla on aina kaksi päätä ja niin on yhteiskunnallisilla asioillakin: salaliittoteorioitsijat. Kolmas pää tässä Fukushima-makkarassa on tietenkin valtion virallinen tiedotus. Muistakaa, hyvät ihmiset, että mitä tahansa luette, niin ottakaa ne ruusunpunaiset silmälasit nenältä ja laittakaa ne synkän harmaat lasit tilalle. Olkaa kriittisiä ja ajatelkaa itse. Kuinka hulluilta salaliittoteoriat välillä vaikuttavat, ei tarkoita sitä etteikö niissä olisi ainakin osa totuutta ja se, että viralliset puhelinlangat vaikuttavat rehellisiltä, ei tarkoita sitä, etteikö jonkun etuutta ajeta siinä. Kysymys kuuluukin; onko se sinun etusi, lapsesi etu tai ikääntyvän vanhempasi etu?
Loppukevennykseksi haluan linkata tämän, koska ei kaiken tarvitse aina olla niin vakavaa. Samalla kun sitten tulevaisuudessa juotte dinosauruksista fossiileita tekevästä mukista ja katsotten Night at the Museumia, voitte miettiä onko ok näyttää lapsille suunnatuissa elokuvissa historiaa ja sen muinaisia henkilöitä nykypäivänä ymmärrettävinä. Voisin kuvitella, että emme voisi ymmärtää ihmisiä ja heidän yhteiskuntaa sadan vuoden takaa, saati sitten sitä aiempia.
Mikäs loppukevennys tuo muka oli! Pahoittelut siitä. Ilmeisesti ilmassa on liian raskaita ajatuksia ollakseen lopussa tai edes kevyitä.
Toivotan silti hauskaa Darkmoon fairea kaikille tasapuollisesti!
PS. jotta varmasti saan syytteen kansankiihottamisesta (voiko sellaisen saada, jos kansa eli kukaan ei lue sitä kiihottamista?) tässä motivoiva kappale Killswitch Engagelta.
torstai 4. lokakuuta 2012
Vakavammasta tänään
Tänään ajattelin kirjoittaa vähän vakavammasta aiheesta. Pohjustan ajatuksiani tällä: Ruotsin valtakunnassa kiellettiin orjuus vuonna 1335 (lähde: Ilmar Talve, Suomen kansankulttuuri 1990). Tämä siis koski myös Suomea. Toisin sanoen, rautalangasta vääntäen, täällä meillä on orjien pitäminen ollut laitonta vuodesta 1335. Pistää Amerikan historian ihan omaan perspektiiviinsä, eikö?
Kuvitellaanpa, että kreikkalaiset olisivat antiikissa keskustelleen orjuuden lopettamisesta. Suuret viisaat miehet kokoontuisivat keskustelemaan asiasta ja kannattajia olisi sekä puolesta, että vastaan. Puolestapuhujat selittäisivät ehkä ihmisarvosta, tasa-arvostaja muista eettisistä arvoista. Lopettamista vastaan olisivat ne, jotka pelkäisivät elinkeinonsa puolesta. Vastaan olisivat myös ne, jotka pelkäisivät orjien siirtyvän barbaarien orjiksi, jos kreikkalaiset heistä luopuisivat. Kreikassa kun kumminkin on paremmat olot orjille kuin barbaareilla, että olisihan se orjallekin parempaa olla kreikkalaisten orja kuin barbaarien orja. Tämähän siis on aivan hypoteettinen tilanne ja täysin kärjistetty.
Kuvittele, kuinka absurdilta se kuulostaa, että ylipäätään missään orjien pitoa pidettäisiin hyvänä asiana tai näin nykypäivän suunnalta ajatellen ylipäätään pitää orjuutta moraalisesti mitenkään oikeana tekona.
Noh, vaihdetaan orjien tilalle turkistarhaus ja siirretään keskustelu nykyaikaan.
Suomessa on menossa keräys nimistä kansalaisaloitetta varten. 50 000 nimellä eduskunta joutuu ottamaan istuntonsa käsittelyyn mahdollisen turkistarhauksen lopettamisen Suomessa. Tästä on käyty keskustelua jos jollakin suunnalla ja aika paljon ystävieni kesken. Ymmärrän pointin elinkeinon menetyksestä, toki, työpaikan menetys on aina pelottava asia. Ymmärrän myös mistä kumpuaa pointti, että turkikset tuotaisin muualta, jos teollisuus Suomessa lopetettaisiin ja tietenkin siellä muualla on huonommat olot eläimille kuin Suomessa. Ymmärrän vielä pointin "täällä ne saa edes vettä".
Mutta otetaanhan isompi pointti. Loppuuko turkistarhaus koskaan, jos sen lopettaminen ei jostain ala ja lähde leviämään. Miten se voi levitä, jos länsimaalaiset ja "sivistyneet" maat eivät näe sitä tarpeelliseksi? Kuinka koskaan ilman "isojen" esimerkkiä tulisivat "pienet" perässä? Eläin ei voi itse äänestää, se ei voi valita muuttavansa muualle, jossa turkistarhausta ei sallita. Turkis on täysin turha näin teollistuneessa yhteiskunnassa. Meillä on muita keinoja pysyä lämpimänä, muita materiaaleja jotka näyttävät samalta kuin turkis. Turkis on muotituote, ei elinehto. Onko mitään hyvää syytä pitää turkistarhausta olemassa?
Älkää taas ymmärtäkö väärin, en ole vielä käynyt itse allekirjoittamassa aloitetta laiska kun olen. Minulla on myöskin isoäidin vanha karvalakki, josta en ole luopumassa. Se on niin lämmin, minä kun palelen niin helposti. Ja jos heittäisin sen pois, niin sen takia kuollut/kuolleet eläimet ainakin olisivat kuolleet turhaan. Kiitollisena Suomen pakkasissa pidän lakkia päässä, kunnes se ei enää siinä pysy muistuttaen minua siitä, että elävä olento on kuollut minun hyvän oloni takia - todennäköisesti paremmissa oloissa kuin nykyään...
Hattu todennäköisesti kestää vielä sukupolvelta toiselle. Voin lapselleni sitä luovuttaessa muistuttaa niistä ajoista, kun Suomessakin oli vielä orjia, jotka eivät edes voineet auttaa rakentamaan yhteiskuntaa ja sivistystä vaan roikkuivat rikkaiden kauluksissa kuolleina täysin turhan elämän eläneenä.
Kuvitellaanpa, että kreikkalaiset olisivat antiikissa keskustelleen orjuuden lopettamisesta. Suuret viisaat miehet kokoontuisivat keskustelemaan asiasta ja kannattajia olisi sekä puolesta, että vastaan. Puolestapuhujat selittäisivät ehkä ihmisarvosta, tasa-arvostaja muista eettisistä arvoista. Lopettamista vastaan olisivat ne, jotka pelkäisivät elinkeinonsa puolesta. Vastaan olisivat myös ne, jotka pelkäisivät orjien siirtyvän barbaarien orjiksi, jos kreikkalaiset heistä luopuisivat. Kreikassa kun kumminkin on paremmat olot orjille kuin barbaareilla, että olisihan se orjallekin parempaa olla kreikkalaisten orja kuin barbaarien orja. Tämähän siis on aivan hypoteettinen tilanne ja täysin kärjistetty.
Kuvittele, kuinka absurdilta se kuulostaa, että ylipäätään missään orjien pitoa pidettäisiin hyvänä asiana tai näin nykypäivän suunnalta ajatellen ylipäätään pitää orjuutta moraalisesti mitenkään oikeana tekona.
Noh, vaihdetaan orjien tilalle turkistarhaus ja siirretään keskustelu nykyaikaan.
Suomessa on menossa keräys nimistä kansalaisaloitetta varten. 50 000 nimellä eduskunta joutuu ottamaan istuntonsa käsittelyyn mahdollisen turkistarhauksen lopettamisen Suomessa. Tästä on käyty keskustelua jos jollakin suunnalla ja aika paljon ystävieni kesken. Ymmärrän pointin elinkeinon menetyksestä, toki, työpaikan menetys on aina pelottava asia. Ymmärrän myös mistä kumpuaa pointti, että turkikset tuotaisin muualta, jos teollisuus Suomessa lopetettaisiin ja tietenkin siellä muualla on huonommat olot eläimille kuin Suomessa. Ymmärrän vielä pointin "täällä ne saa edes vettä".
Mutta otetaanhan isompi pointti. Loppuuko turkistarhaus koskaan, jos sen lopettaminen ei jostain ala ja lähde leviämään. Miten se voi levitä, jos länsimaalaiset ja "sivistyneet" maat eivät näe sitä tarpeelliseksi? Kuinka koskaan ilman "isojen" esimerkkiä tulisivat "pienet" perässä? Eläin ei voi itse äänestää, se ei voi valita muuttavansa muualle, jossa turkistarhausta ei sallita. Turkis on täysin turha näin teollistuneessa yhteiskunnassa. Meillä on muita keinoja pysyä lämpimänä, muita materiaaleja jotka näyttävät samalta kuin turkis. Turkis on muotituote, ei elinehto. Onko mitään hyvää syytä pitää turkistarhausta olemassa?
Älkää taas ymmärtäkö väärin, en ole vielä käynyt itse allekirjoittamassa aloitetta laiska kun olen. Minulla on myöskin isoäidin vanha karvalakki, josta en ole luopumassa. Se on niin lämmin, minä kun palelen niin helposti. Ja jos heittäisin sen pois, niin sen takia kuollut/kuolleet eläimet ainakin olisivat kuolleet turhaan. Kiitollisena Suomen pakkasissa pidän lakkia päässä, kunnes se ei enää siinä pysy muistuttaen minua siitä, että elävä olento on kuollut minun hyvän oloni takia - todennäköisesti paremmissa oloissa kuin nykyään...
Hattu todennäköisesti kestää vielä sukupolvelta toiselle. Voin lapselleni sitä luovuttaessa muistuttaa niistä ajoista, kun Suomessakin oli vielä orjia, jotka eivät edes voineet auttaa rakentamaan yhteiskuntaa ja sivistystä vaan roikkuivat rikkaiden kauluksissa kuolleina täysin turhan elämän eläneenä.
keskiviikko 3. lokakuuta 2012
Tällä kertaa maailmasta
Hyvää päivää!
...kerrankin. Tänään sai siis nukkua pitkään.
Facebookista bongasin tämän linkin ja vaikken kaikkea siinä kirjoitettua purematta niele, tulee jotenkin sama tunnelma, kuin mistä olen jo pidempään puhunut. Jotain muutosta selkeästi kaivataan suunnalla ja toisella, mutta eiköhän se tälläkin kertaa jää puheen tasolle (huomaa itseironia).
Tuon linkkaamani blogin kautta kurkkasin myös miltä kirjoittajan omat sivut näyttivät. Löysin sieltä paljon aihetta tirkumiselle, koska mikäs sen arvostetumpi suosittelija "world record pianist":lle kuin kauppakeskus Jumbon marketing manager.
Hauskaa päivänjatkoa!
...kerrankin. Tänään sai siis nukkua pitkään.
Facebookista bongasin tämän linkin ja vaikken kaikkea siinä kirjoitettua purematta niele, tulee jotenkin sama tunnelma, kuin mistä olen jo pidempään puhunut. Jotain muutosta selkeästi kaivataan suunnalla ja toisella, mutta eiköhän se tälläkin kertaa jää puheen tasolle (huomaa itseironia).
Tuon linkkaamani blogin kautta kurkkasin myös miltä kirjoittajan omat sivut näyttivät. Löysin sieltä paljon aihetta tirkumiselle, koska mikäs sen arvostetumpi suosittelija "world record pianist":lle kuin kauppakeskus Jumbon marketing manager.
Hauskaa päivänjatkoa!
maanantai 1. lokakuuta 2012
Pet Battlesta
Miau ja räyhräyh!
Hyvä hetki kirjoitella on tietenkin, kun hahmo vääntää hikihatussa netherweave bageja. Joku hölmö myi clothia niin halvalla, että saan siitä aivan mielettömät voitot. Uuden lisäosan tuomat tulot pelkällä repputilalla on yhdelle hahmolle tuonut yli 3000g. Ei voi olla tykkäämättä, vaikka MoPin mukana onkin tullut kaikki kahjot tankit pelaamaan. Hirveä kiire end-game-contenttiin ja siksi juostaan instoja läpi tankkina ja pullataan hirveät massat. Yritä siinä sitten olla healeri, välillä meinasi itku tulla, mutta onneksi sitä aina välillä muistaa, ettei tämä nyt ehkä niin vakavaa ollutkaan. Ja voi aina mennä lepuuttamaan hermojaan pet battleen.
Siinä random dungeonia tai battlegroundia odotellessanne, suosittelen, että tutustutte tähän pet battleen, jos se ei vielä ole tullut tutuksi. Hauskaa ajanvietettä jotain odotellessa ja mikä parasta ehkä, jokin asia, mikä yhdistää kaikki altit kaikilla servereillä. Näin altoholin näkökulmasta tämä on mitä miellyttävintä. Achievementtien ja titlejen yhdistämistä en niin hyväksy tai allekirjoita, koska nyt esimerkiksi reputationia grindaa vain halvempien hintojen takia ja se jos mikä työltä kuulostaa. Varsinkin jos vertaa siihen, että siitä voisi saada jonkun hassunhauskan lisänimen hahmosi nimen eteen/taakse. Hassunhauska lisänimi kuulostaa minun korviini peliltä ja alennuksien saaminen vähän liikaa oikealta elämältä. Kuka haluaa mennä virtuaalimaailmaan tekemään sitä samaa, mitä voit tehdä täällä raikkaan (lue: kylmän) vesisateen ja pimeän keskelläkin?
No mutta nyt suistuin kiskoilta tämän aiheeni kanssa. Kaikki vanhat companionit on siis muuttuneet battle peteiksi joitakin poikkeuksia lukuunottamatta ja niillä voi ottaa miehistä mittaa toisista pelaajista, NPC:stä tai luonnossa liikkuvista critterinkaltaisista olioista. Luonnossa tappelevat petit voidaan myös vangita omaa kokoelmaa varten ja ne saavat käsittääkseni randomisti harvinaisuusasteen, jonka paras on sininen eli tässä tapauksessa rare. Kannattaa siis samaa ötökkää yrittää ottaa kiinni kunnes saa sen sinisen. Mukana voi pitää vain kolmea samanlaista pettiä, mutta niitä voi vapauttaa takaisin luontoon, joita ei halua säilyttää. Kuinka humaania, Blizzard!
Aluksi itse pet battlaus tuntui ihan helpolta, mutta tuo kaikki sivussa oleva sälä oli vähän hankalampaa. Varsinkin kun omista varastoistani löytyi kymmenkunta horde balloonia ja toinen mokoma alliancen omaa. Kun sitten selvisi tämä petin vapauttaminen ja selvisi syy. miksi kannattaa samaa vihollista yrittää ottaa kiinni niin asioista tuli paljon mielekkäämpiä. Ne questit myös olivat hyvin selkeyttäviä ja palkinnot niistä olivat ihan kivoja. Varsinkin roolipelaaja voisi nauttia niistä kekseistä, joilla saa companioninsa tuplasti isommaksi.
Mitä te tätä enää tuijotatte vaan battlaamaan siitä!
PS. siinä sinisiä metsästäessänne voitte vilkaista myös keskustelua tästä sinisestä
Hyvä hetki kirjoitella on tietenkin, kun hahmo vääntää hikihatussa netherweave bageja. Joku hölmö myi clothia niin halvalla, että saan siitä aivan mielettömät voitot. Uuden lisäosan tuomat tulot pelkällä repputilalla on yhdelle hahmolle tuonut yli 3000g. Ei voi olla tykkäämättä, vaikka MoPin mukana onkin tullut kaikki kahjot tankit pelaamaan. Hirveä kiire end-game-contenttiin ja siksi juostaan instoja läpi tankkina ja pullataan hirveät massat. Yritä siinä sitten olla healeri, välillä meinasi itku tulla, mutta onneksi sitä aina välillä muistaa, ettei tämä nyt ehkä niin vakavaa ollutkaan. Ja voi aina mennä lepuuttamaan hermojaan pet battleen.
Siinä random dungeonia tai battlegroundia odotellessanne, suosittelen, että tutustutte tähän pet battleen, jos se ei vielä ole tullut tutuksi. Hauskaa ajanvietettä jotain odotellessa ja mikä parasta ehkä, jokin asia, mikä yhdistää kaikki altit kaikilla servereillä. Näin altoholin näkökulmasta tämä on mitä miellyttävintä. Achievementtien ja titlejen yhdistämistä en niin hyväksy tai allekirjoita, koska nyt esimerkiksi reputationia grindaa vain halvempien hintojen takia ja se jos mikä työltä kuulostaa. Varsinkin jos vertaa siihen, että siitä voisi saada jonkun hassunhauskan lisänimen hahmosi nimen eteen/taakse. Hassunhauska lisänimi kuulostaa minun korviini peliltä ja alennuksien saaminen vähän liikaa oikealta elämältä. Kuka haluaa mennä virtuaalimaailmaan tekemään sitä samaa, mitä voit tehdä täällä raikkaan (lue: kylmän) vesisateen ja pimeän keskelläkin?
No mutta nyt suistuin kiskoilta tämän aiheeni kanssa. Kaikki vanhat companionit on siis muuttuneet battle peteiksi joitakin poikkeuksia lukuunottamatta ja niillä voi ottaa miehistä mittaa toisista pelaajista, NPC:stä tai luonnossa liikkuvista critterinkaltaisista olioista. Luonnossa tappelevat petit voidaan myös vangita omaa kokoelmaa varten ja ne saavat käsittääkseni randomisti harvinaisuusasteen, jonka paras on sininen eli tässä tapauksessa rare. Kannattaa siis samaa ötökkää yrittää ottaa kiinni kunnes saa sen sinisen. Mukana voi pitää vain kolmea samanlaista pettiä, mutta niitä voi vapauttaa takaisin luontoon, joita ei halua säilyttää. Kuinka humaania, Blizzard!
Aluksi itse pet battlaus tuntui ihan helpolta, mutta tuo kaikki sivussa oleva sälä oli vähän hankalampaa. Varsinkin kun omista varastoistani löytyi kymmenkunta horde balloonia ja toinen mokoma alliancen omaa. Kun sitten selvisi tämä petin vapauttaminen ja selvisi syy. miksi kannattaa samaa vihollista yrittää ottaa kiinni niin asioista tuli paljon mielekkäämpiä. Ne questit myös olivat hyvin selkeyttäviä ja palkinnot niistä olivat ihan kivoja. Varsinkin roolipelaaja voisi nauttia niistä kekseistä, joilla saa companioninsa tuplasti isommaksi.
Mitä te tätä enää tuijotatte vaan battlaamaan siitä!
PS. siinä sinisiä metsästäessänne voitte vilkaista myös keskustelua tästä sinisestä
lauantai 29. syyskuuta 2012
Muistoja ja whineä
Kaikille tasapuolisesti sukupuoleen katsomatta oikein hyvää huomenta!
Unohdin parhaimmista WoW-hetkistä varmasti monia tarinoita, mutta eilen Razorfeniä juostessani muistelin sitä mukavaa ryhmää, joka kerran oli. Rogue joutui lähtemään yhden juoksun aikana kauppaan ja me muut odottelimme kiltisti, se jos joku kuvaa kuinka mukavina toisiamme pidimme. Annoimme myös DPS-priestin tankkia jonkun matkaa kun hän niin halusi. Eihän siitä juuri mitään tullut, mutta hauskaa oli silti.
Parhaimmat hetket on niitä odottamattomia hetkiä, mutta toisaalta seurallakin on paljon merkitystä. Jos löytyy hyvä porukka keiden kanssa juosta randomeita, saattaa jopa harmittaa, ettei jaksa enää. Ja koska serverit ovat servereitä, voi olla ettei sitä kivaa tyyppiä nää enää koskaan.
Kerran kyllä tein niin, että kun tankki oli huutanut healerin pois instasta aivan väärin perustein ja todella törkeästi, tein hahmon sille serverille ja lähetin kirjeen perässä. Yllättäen piti postia käyttää, olisin minäkin ragequitannu semmosen solvaustulvan jälkeen.
Eräällä serverillä meidän pikku killassamme on vain muutama henkilö ja yritämme yhdessä tehdä asioita, eli lähinnä levelata (muistuttakaa, että kerron myöhemmin sellaisesta vakavasta taudista, kuin altoholia).Yksi porukasta ei ole pariin päivään päässyt pelaamaan ja yritin toppuutella itseäni, etten menisi levelissä tai PvP-bracketissä ohi. En uskaltanut loppujen lopuksi edes mainata, joten keksin itselleni vaihtoehtotekemisenä kalastuksen. Ja laiska kun olin, en jaksanut Dalaranista lähteä vaan heitin uistinta paikalliseen suihkulähteeseen. Kolmena päivänä pari tuntia aina kerrallaan kun siinä kalasti sai kaikki kolme kolikkopinoa täyteen ja achievementit taskuun.
Jonain päivänä vielä saan Salty-tittelin, mutta ainakin mitä luin wowheadista, ei sen saaminen ole ihan yksinkertaisinta. Ongelman muodostaa Kalu'ak Fishing Derbyn voittaminen, varsinkaan kun sitä ei kalenterissa enää jotain syystä näy. Achievementin kohdalla puhutaan myös Booty Bayn fishing contestista, mutta sitä ei ainakaan internet nopealla vilkaisulla tunnustanut olemassa olevaksi enää ollenkaan. Voipa siis olla, että vaikka pääsisin vastapuolen pääkaupunkiinkin kalastamaan, jää Salty ikuisesti saamatta. Lukekaahan huviksenne Wowheadin Master Angler of Azerothin kommentti-kenttä, jättää kovin epätoivoisen olon jälkeensä, eikö?
Unohdin parhaimmista WoW-hetkistä varmasti monia tarinoita, mutta eilen Razorfeniä juostessani muistelin sitä mukavaa ryhmää, joka kerran oli. Rogue joutui lähtemään yhden juoksun aikana kauppaan ja me muut odottelimme kiltisti, se jos joku kuvaa kuinka mukavina toisiamme pidimme. Annoimme myös DPS-priestin tankkia jonkun matkaa kun hän niin halusi. Eihän siitä juuri mitään tullut, mutta hauskaa oli silti.
Parhaimmat hetket on niitä odottamattomia hetkiä, mutta toisaalta seurallakin on paljon merkitystä. Jos löytyy hyvä porukka keiden kanssa juosta randomeita, saattaa jopa harmittaa, ettei jaksa enää. Ja koska serverit ovat servereitä, voi olla ettei sitä kivaa tyyppiä nää enää koskaan.
Kerran kyllä tein niin, että kun tankki oli huutanut healerin pois instasta aivan väärin perustein ja todella törkeästi, tein hahmon sille serverille ja lähetin kirjeen perässä. Yllättäen piti postia käyttää, olisin minäkin ragequitannu semmosen solvaustulvan jälkeen.
Eräällä serverillä meidän pikku killassamme on vain muutama henkilö ja yritämme yhdessä tehdä asioita, eli lähinnä levelata (muistuttakaa, että kerron myöhemmin sellaisesta vakavasta taudista, kuin altoholia).Yksi porukasta ei ole pariin päivään päässyt pelaamaan ja yritin toppuutella itseäni, etten menisi levelissä tai PvP-bracketissä ohi. En uskaltanut loppujen lopuksi edes mainata, joten keksin itselleni vaihtoehtotekemisenä kalastuksen. Ja laiska kun olin, en jaksanut Dalaranista lähteä vaan heitin uistinta paikalliseen suihkulähteeseen. Kolmena päivänä pari tuntia aina kerrallaan kun siinä kalasti sai kaikki kolme kolikkopinoa täyteen ja achievementit taskuun.
Jonain päivänä vielä saan Salty-tittelin, mutta ainakin mitä luin wowheadista, ei sen saaminen ole ihan yksinkertaisinta. Ongelman muodostaa Kalu'ak Fishing Derbyn voittaminen, varsinkaan kun sitä ei kalenterissa enää jotain syystä näy. Achievementin kohdalla puhutaan myös Booty Bayn fishing contestista, mutta sitä ei ainakaan internet nopealla vilkaisulla tunnustanut olemassa olevaksi enää ollenkaan. Voipa siis olla, että vaikka pääsisin vastapuolen pääkaupunkiinkin kalastamaan, jää Salty ikuisesti saamatta. Lukekaahan huviksenne Wowheadin Master Angler of Azerothin kommentti-kenttä, jättää kovin epätoivoisen olon jälkeensä, eikö?
maanantai 24. syyskuuta 2012
Hyvää maanantaita!
...tai siltä se ainakin tuntuu. Tiedättehän ne aamut, jolloin kaikki on vähän pielessä ja mälsistää. Jos keksisin tarpeeksi hyvän syyn, että saisin omatuntoni hiljaiseksi, jäisin vain kotiin enkä menisi luennoille ollenkaan. Plääh!
Ajattelin näin MoP:n julkaisupäivän kunniaksi muistella ikimuistoisimpia hetkiä WoWissa, koska niistä tulee aina parempi mieli.
Ensimmäisenä tulee mieleen se päivä, jolloin aloitin. Cata oli juuri tullut, muistaakseni, ja siirryin Runes of Magicin bugisesta maailmasta ihanan tasapainoiseen ja sujuvaan WoWiin. Muutamat irl tutut näyttivät minulle tottakai koko mountti- ja pettiarmeijansa ensimmäisinä viikkoina, että tulipahan sekin puoli tutuksi.
Kolmas hahmoni oli trollihuntteri, ensimmäinen jota jaksoin kunnolla pelata. Muistan kerran olleeni niin hämmentynyt siitä, että kilta-invitestä kieltäydyttyäni se kutsuja vastasi takaisin, että ajoin dinollani suihkulähteeseen. Liityin lopulta tähän kiltaan, joka valitettavasti hajosi aivan turhaan draamaan ja niin jäi minulta sen hahmon pelaaminen.
Twinkkasin nelffihuntterin, jonka kanssa on ollut useita hauskoja hetkiä BG:ssä. Nelffissä on se hyvä puoli, että voi jättää pettinsä alas, kiivetä itse Wsg:ssä katolle, mennä shadowmeldiin ja seurata minimapista tulijoita. Ai vitsi se on kivaa ja yllätysmomentti on tietenkin aina hyödyksi. Tykkään myös juoda jotain, joka näkyy vastapuolenkin ruuduilla, että he voivat ajatella siellä "Ei saamari, taas tuo hullu huntteri". Parhaita hetkiä oli esimerkiksi se kerta, kun porukan rähjätessä toisilleen huomasin olevani battleground leader ja sain puhuttua ja kannustettua tyypit puhaltamaan yhteen hiileen ja voitimme. Sain vielä kiitosta siitä, kaikkea sitä näkeekin kun vanhaksi elää. Toinen hauska hetki oli, kun eräs holypaladin otti minut suojatikseen ja mentiin "keskelle" mähisemään. En edes katsonut mitä nappeja painoin, kunhan pompin ja rämpytin vaan. Saatettiin pitää viittä-kuutta vastapuolen pelaajaa siinä mähinässä mukana kahdestaan kun druidi haki lippua ja rogue suojasi omaamme. Voitettiin se 3-0, ehkä nopein BG ikinä. Mutta olipa hauskaa!
Yksi ikimuistoinen hetki sattui juuri muutama päivä sitten, kun juoksimme kiltalaisten kanssa randomwotlokdungeoneja ja joukkoomme sattui rogue, jonka aivot taisivat olla pelkkää pallivahaa. Viimeisellä bossilla tankkiamme ärsytti jo niin paljon, että kun tämä samainen sankari juoksi ensimmäisenä taisteluun, jäimme muut vain ympärille katsomaan kuinka hän sai viimeisen voitelun. Kun rogue itki miksemme auttaneet, yritimme selittää kuinka hän oli käyttäytynyt huonosti, mutta eihän huonostikäyttäytyvät ikinä sitä halua kuulla. Menetimme kuulemma ryhmän parhaimman dps:n ja muuta lässytystä. Noh, meni se bossi alas ilmankin tätä henkilöä ja totesimme, että on parempi jättää hänet sinne miettimään tekojaan ja lähdimme partysta ressaamatta. Voi vitja, kuinka se tuntuikaan mukavalta ja niin oikeutetulta - ja vähän epäkohteliaalta.
Ikimuistoista oli myös se, kun kerran ropeserverillä törmäsin kahteen worgeniin, jotka lähekkäin ilman vaatteita seisoivat syrjäisellä kalliolla, eivätkä tehneet tai puhuneet näkyvästi mitään. Koska olin vielä vastapuolen pelaaja silloin, en voinut vastustaa kiusausta jäädä hyppimään heidän ympärillä olevaan lammikkoon. Lapsellisuus ei katso ikää, eihän?
Olen ollut myös lukuisissa dungeoneissa, jossa alkuperäisen viiden pelaajan sijasta samassa instassa onkin piipahtanut parisenkymmentä eri pelaajaa vain minun ollessa alkuperäinen starttiviivalta lähtenyt. Kerran muistan kertoneeni eräälle uudelle tulokkaalle mitä siihen mennessä oli tapahtunut ja hän pyysi minua lopettamaan, koska ei voinut pelata nauraessaan vedet silmissä.
Jonain päivänä vielä osallistun massaworldPvP:hen, enkä vain pikkuisena lowlevelgoblinia, joka cheeraa vieressä ja halii kaikkia vastapuolen kuolleita. Nämä esimerkkini eivät varmaankaan olleet niitä tavanomaisia, koska en muista niitä kertoja kun jotain eeppistä on tippunut tai tuskin tulen ilolla muistelemaan kuinka juuri äsken sain vihdoin twinkilläni ambassadorin aikaiseksi. Title, joka ei enää merkitse mitään, jos sen näkee lowlevelillä, että se siitä työstä. Eli parhaimmat hetket on niitä kun tapahtuu jotain odottamatonta, niistä olen nauttinut eniten.
Hauskaa pandailua!
...tai siltä se ainakin tuntuu. Tiedättehän ne aamut, jolloin kaikki on vähän pielessä ja mälsistää. Jos keksisin tarpeeksi hyvän syyn, että saisin omatuntoni hiljaiseksi, jäisin vain kotiin enkä menisi luennoille ollenkaan. Plääh!
Ajattelin näin MoP:n julkaisupäivän kunniaksi muistella ikimuistoisimpia hetkiä WoWissa, koska niistä tulee aina parempi mieli.
Ensimmäisenä tulee mieleen se päivä, jolloin aloitin. Cata oli juuri tullut, muistaakseni, ja siirryin Runes of Magicin bugisesta maailmasta ihanan tasapainoiseen ja sujuvaan WoWiin. Muutamat irl tutut näyttivät minulle tottakai koko mountti- ja pettiarmeijansa ensimmäisinä viikkoina, että tulipahan sekin puoli tutuksi.
Kolmas hahmoni oli trollihuntteri, ensimmäinen jota jaksoin kunnolla pelata. Muistan kerran olleeni niin hämmentynyt siitä, että kilta-invitestä kieltäydyttyäni se kutsuja vastasi takaisin, että ajoin dinollani suihkulähteeseen. Liityin lopulta tähän kiltaan, joka valitettavasti hajosi aivan turhaan draamaan ja niin jäi minulta sen hahmon pelaaminen.
Twinkkasin nelffihuntterin, jonka kanssa on ollut useita hauskoja hetkiä BG:ssä. Nelffissä on se hyvä puoli, että voi jättää pettinsä alas, kiivetä itse Wsg:ssä katolle, mennä shadowmeldiin ja seurata minimapista tulijoita. Ai vitsi se on kivaa ja yllätysmomentti on tietenkin aina hyödyksi. Tykkään myös juoda jotain, joka näkyy vastapuolenkin ruuduilla, että he voivat ajatella siellä "Ei saamari, taas tuo hullu huntteri". Parhaita hetkiä oli esimerkiksi se kerta, kun porukan rähjätessä toisilleen huomasin olevani battleground leader ja sain puhuttua ja kannustettua tyypit puhaltamaan yhteen hiileen ja voitimme. Sain vielä kiitosta siitä, kaikkea sitä näkeekin kun vanhaksi elää. Toinen hauska hetki oli, kun eräs holypaladin otti minut suojatikseen ja mentiin "keskelle" mähisemään. En edes katsonut mitä nappeja painoin, kunhan pompin ja rämpytin vaan. Saatettiin pitää viittä-kuutta vastapuolen pelaajaa siinä mähinässä mukana kahdestaan kun druidi haki lippua ja rogue suojasi omaamme. Voitettiin se 3-0, ehkä nopein BG ikinä. Mutta olipa hauskaa!
Yksi ikimuistoinen hetki sattui juuri muutama päivä sitten, kun juoksimme kiltalaisten kanssa randomwotlokdungeoneja ja joukkoomme sattui rogue, jonka aivot taisivat olla pelkkää pallivahaa. Viimeisellä bossilla tankkiamme ärsytti jo niin paljon, että kun tämä samainen sankari juoksi ensimmäisenä taisteluun, jäimme muut vain ympärille katsomaan kuinka hän sai viimeisen voitelun. Kun rogue itki miksemme auttaneet, yritimme selittää kuinka hän oli käyttäytynyt huonosti, mutta eihän huonostikäyttäytyvät ikinä sitä halua kuulla. Menetimme kuulemma ryhmän parhaimman dps:n ja muuta lässytystä. Noh, meni se bossi alas ilmankin tätä henkilöä ja totesimme, että on parempi jättää hänet sinne miettimään tekojaan ja lähdimme partysta ressaamatta. Voi vitja, kuinka se tuntuikaan mukavalta ja niin oikeutetulta - ja vähän epäkohteliaalta.
Ikimuistoista oli myös se, kun kerran ropeserverillä törmäsin kahteen worgeniin, jotka lähekkäin ilman vaatteita seisoivat syrjäisellä kalliolla, eivätkä tehneet tai puhuneet näkyvästi mitään. Koska olin vielä vastapuolen pelaaja silloin, en voinut vastustaa kiusausta jäädä hyppimään heidän ympärillä olevaan lammikkoon. Lapsellisuus ei katso ikää, eihän?
Olen ollut myös lukuisissa dungeoneissa, jossa alkuperäisen viiden pelaajan sijasta samassa instassa onkin piipahtanut parisenkymmentä eri pelaajaa vain minun ollessa alkuperäinen starttiviivalta lähtenyt. Kerran muistan kertoneeni eräälle uudelle tulokkaalle mitä siihen mennessä oli tapahtunut ja hän pyysi minua lopettamaan, koska ei voinut pelata nauraessaan vedet silmissä.
Jonain päivänä vielä osallistun massaworldPvP:hen, enkä vain pikkuisena lowlevelgoblinia, joka cheeraa vieressä ja halii kaikkia vastapuolen kuolleita. Nämä esimerkkini eivät varmaankaan olleet niitä tavanomaisia, koska en muista niitä kertoja kun jotain eeppistä on tippunut tai tuskin tulen ilolla muistelemaan kuinka juuri äsken sain vihdoin twinkilläni ambassadorin aikaiseksi. Title, joka ei enää merkitse mitään, jos sen näkee lowlevelillä, että se siitä työstä. Eli parhaimmat hetket on niitä kun tapahtuu jotain odottamatonta, niistä olen nauttinut eniten.
Hauskaa pandailua!
lauantai 22. syyskuuta 2012
Aamuhämyä rintamalla
Hyvää huomentapäivää!
Nykyään tuntuu, että herään aina aiemmin kuin pitäisi tai tarvitsisi. Tänäänkin olisin saanut uinua suloisesti ja pitkään, mutta kuusi tuntia tutineena en enää saanut pidettyä silmiä ummessa. Siinä aamu-unisena ja hiekkasimmuisena kun koneella istuu ja epätoivoisesti kiertää Outlandia ympäriämpäri parin noden toivossa, on yleensä aikaa myös ajatella. Winampista pauhaa Turmion Kätilöiden "Liitto" ja sen sanat saavat minut irvistämään. Esimerkiksi kohdat "tuokaa ruokaa/ ilman suuta kansa huutaa/ ja vaihtaa aterian/ aseisiin ja materiaan" ja tietenkin "liitto kestää/ ja kansa huorii".
En tiedä, mitä pojat ovat ajatelleet Liittoa raapustellessaan, mutta minun korviini se haiskahtaa kovin yhteiskunnalliselta kannanotolta. Mietin usein käsitettä "yhteiskuntasopimus" ja sitä, kuinka vaikea sitä olisi rikkoa. Me olemme jääneet järjestelmän pyörteisiin, jossa vain harvoilla on suu ja vielä harvemmilla järjen ääni. Mielikuva poliitikoista on pöhöttynyt, mahakas ja omaan napaan tuijottava. Minulle-tähän-mitä-vain-irti-voin-repiä -asenne tuntuu leimatuvan yhä useamman päättäjämme otsaan. Eduskuntaan pääsee kaikenlaista ihme hiihtäjää ja kansa sen kun äänestää. Älkää ymmärtäkö väärin, en minä politiikasta mitään ymmärrä. Kunhan jaan teille tuntemuksiani.
Miten pääsee irti yhteiskuntasopimuksesta? Miten voi lopettaa sen, ettei enää suostu katsomaan ohi kun vääryyttä tapahtuu? Olen tiukasti sidottu valtiooni, en voi mennä muualle ja moneen muuhun valtioon verrattuna Suomi on turvallinen paikka asua, en haluaisi lähteä kotimaastani. Käyttäisin jopa sanaa isänmaa, jota kohtaan rakkaus on syvä. Isänmaanrakkaus minun tapauksessani ei ole mitenkään äärimmäistä ja ehkä haluaisinkin kuvailla sitä enemmän moderniksi, rauhalliseksi rakkaudeksi. Tässä sitä sitten ollaan: rakastetaan maata, jonka päättävät syytävät rahaa omiin taskuihinsa ja muihin valtioihin, kun omassakin olisi tekemistä.
Tässä sitä ollaan lukemassa lehtiä, joissa kerrotaan vanhusten huonosta kohtelusta, perheväkivallasta, poliisin lakkauttamisesta ja osinkojen jakamisista. Tässä sitä luetaan ja kuunnellaan kommentteja, jotka ovat rasistisia, syrjiviä ja toisinaan aivan mielettömiä. Puhutaan hyvinvointivaltiosta, vaikka ihmiset sen sisällä voivat huonosti. Valtiosta, jossa köyhyys on itseaiheutettua, alkoholismi on okei, tupakoija on ihmiskunnan syöpä, opiskelijat halutaan äkkiä uraputkeen ja uraputket johtavat työttömyyskassaan. Tässä sitä on valtion, jossa on pulaa työntekijöistä, mutta pärstäkertoimen ja iän mukaan palkataan tai sitten ei. Tässä on valtio, jossa annetaan ymmärtää, että ylikoulutetut eivät pysty ns. paskaduuneihin ja väitetään myös, että kyllä tekevälle töitä aina riittää. Tässä on valtio, jossa junalla matkustaminen maksaa saman verran kuin lentokoneellakin. Tässä on valtio, jossa koira ei saa käydä metsässä asioillaan vaan ajetaan asfalttiviidakkoon ja tässä on myös valtio, jonka porsas elää lyhyen ja surkean kivulloisen elämän ennen kuin päätyy markkinoita hallitsevien kauppaketjujen tiskille. Noin muutaman esimerkin listatakseni.
Ne ylikaupalliset, tuhlausta ja törsäilyä, kulutusjuhlaa lisäävät kauppaketjut sentään tarjoavat tasaisia työpaikkoja, joten voitaisiinko jakaa joka kansalaiselle luomuruokalisä, että voitaisiin tukea valinnoillamme sitä iloisen possun elämää. Pakko se meidän on kuluttajina tehdä, ei valtio sitä tee. Ostetaan vähän kalliimpaa lihaa ja säästetään sitten muusta, kuten esimerkiksi Hollywood-viihteestä.
Tämä meni nyt vähän ylitsevuotavaksi jaaritteluksi, vaikka pointtina oli vain tuoda esiin kysymys siitä, voidaanko nykyään kuvitella olevan voimassa yhteiskuntasopimus ja milloin kansalaisella on oikeus olla antamatta tukeaan maan johdolle. Ja ehkä myös herätellä rauhanomaista kysymystä siitä, jokohan se aika olisi kohta käsillä...
Valitettavasti tuubi ei tarjoa tämän parempaa versiota Kätilöiden biisistä, mutta tulee kai se huonommalla laadullakin selväksi mistä on kyse. Nauti! Ja mieti - aina voi miettiä vaikkei vaikuttaisikaan.
Nykyään tuntuu, että herään aina aiemmin kuin pitäisi tai tarvitsisi. Tänäänkin olisin saanut uinua suloisesti ja pitkään, mutta kuusi tuntia tutineena en enää saanut pidettyä silmiä ummessa. Siinä aamu-unisena ja hiekkasimmuisena kun koneella istuu ja epätoivoisesti kiertää Outlandia ympäriämpäri parin noden toivossa, on yleensä aikaa myös ajatella. Winampista pauhaa Turmion Kätilöiden "Liitto" ja sen sanat saavat minut irvistämään. Esimerkiksi kohdat "tuokaa ruokaa/ ilman suuta kansa huutaa/ ja vaihtaa aterian/ aseisiin ja materiaan" ja tietenkin "liitto kestää/ ja kansa huorii".
En tiedä, mitä pojat ovat ajatelleet Liittoa raapustellessaan, mutta minun korviini se haiskahtaa kovin yhteiskunnalliselta kannanotolta. Mietin usein käsitettä "yhteiskuntasopimus" ja sitä, kuinka vaikea sitä olisi rikkoa. Me olemme jääneet järjestelmän pyörteisiin, jossa vain harvoilla on suu ja vielä harvemmilla järjen ääni. Mielikuva poliitikoista on pöhöttynyt, mahakas ja omaan napaan tuijottava. Minulle-tähän-mitä-vain-irti-voin-repiä -asenne tuntuu leimatuvan yhä useamman päättäjämme otsaan. Eduskuntaan pääsee kaikenlaista ihme hiihtäjää ja kansa sen kun äänestää. Älkää ymmärtäkö väärin, en minä politiikasta mitään ymmärrä. Kunhan jaan teille tuntemuksiani.
Miten pääsee irti yhteiskuntasopimuksesta? Miten voi lopettaa sen, ettei enää suostu katsomaan ohi kun vääryyttä tapahtuu? Olen tiukasti sidottu valtiooni, en voi mennä muualle ja moneen muuhun valtioon verrattuna Suomi on turvallinen paikka asua, en haluaisi lähteä kotimaastani. Käyttäisin jopa sanaa isänmaa, jota kohtaan rakkaus on syvä. Isänmaanrakkaus minun tapauksessani ei ole mitenkään äärimmäistä ja ehkä haluaisinkin kuvailla sitä enemmän moderniksi, rauhalliseksi rakkaudeksi. Tässä sitä sitten ollaan: rakastetaan maata, jonka päättävät syytävät rahaa omiin taskuihinsa ja muihin valtioihin, kun omassakin olisi tekemistä.
Tässä sitä ollaan lukemassa lehtiä, joissa kerrotaan vanhusten huonosta kohtelusta, perheväkivallasta, poliisin lakkauttamisesta ja osinkojen jakamisista. Tässä sitä luetaan ja kuunnellaan kommentteja, jotka ovat rasistisia, syrjiviä ja toisinaan aivan mielettömiä. Puhutaan hyvinvointivaltiosta, vaikka ihmiset sen sisällä voivat huonosti. Valtiosta, jossa köyhyys on itseaiheutettua, alkoholismi on okei, tupakoija on ihmiskunnan syöpä, opiskelijat halutaan äkkiä uraputkeen ja uraputket johtavat työttömyyskassaan. Tässä sitä on valtion, jossa on pulaa työntekijöistä, mutta pärstäkertoimen ja iän mukaan palkataan tai sitten ei. Tässä on valtio, jossa annetaan ymmärtää, että ylikoulutetut eivät pysty ns. paskaduuneihin ja väitetään myös, että kyllä tekevälle töitä aina riittää. Tässä on valtio, jossa junalla matkustaminen maksaa saman verran kuin lentokoneellakin. Tässä on valtio, jossa koira ei saa käydä metsässä asioillaan vaan ajetaan asfalttiviidakkoon ja tässä on myös valtio, jonka porsas elää lyhyen ja surkean kivulloisen elämän ennen kuin päätyy markkinoita hallitsevien kauppaketjujen tiskille. Noin muutaman esimerkin listatakseni.
Ne ylikaupalliset, tuhlausta ja törsäilyä, kulutusjuhlaa lisäävät kauppaketjut sentään tarjoavat tasaisia työpaikkoja, joten voitaisiinko jakaa joka kansalaiselle luomuruokalisä, että voitaisiin tukea valinnoillamme sitä iloisen possun elämää. Pakko se meidän on kuluttajina tehdä, ei valtio sitä tee. Ostetaan vähän kalliimpaa lihaa ja säästetään sitten muusta, kuten esimerkiksi Hollywood-viihteestä.
Tämä meni nyt vähän ylitsevuotavaksi jaaritteluksi, vaikka pointtina oli vain tuoda esiin kysymys siitä, voidaanko nykyään kuvitella olevan voimassa yhteiskuntasopimus ja milloin kansalaisella on oikeus olla antamatta tukeaan maan johdolle. Ja ehkä myös herätellä rauhanomaista kysymystä siitä, jokohan se aika olisi kohta käsillä...
Valitettavasti tuubi ei tarjoa tämän parempaa versiota Kätilöiden biisistä, mutta tulee kai se huonommalla laadullakin selväksi mistä on kyse. Nauti! Ja mieti - aina voi miettiä vaikkei vaikuttaisikaan.
torstai 20. syyskuuta 2012
Ensimmäinen aamu
Hyvää huomenta maailma!
Olen pitkään halunnut kirjoittaa blogia, mutta jostain syystä sen aikaansaaminen on aina ollut hankalaa. Ei varsinaisesti fyysisesti hankalaa, kuten juuri huomasin, mutta blogin kirjoitteleminen tuntuu vaativan paljon työtä ja tuovan jonkinlaista vastuuta myös. Nyt kuitenkin tartuin tuumasta toimeen, koska ajattelin näin juuri yliopiston aloittaneena tarvitsevani lisäpotkua tuohon peruskirjoitustaitoon. Pelkällä nassukirjapuhekielellä ei enää pärjää, joten tästä se hiominen alkaa.
Lähinnä (kuten joku saattaa nimestä arvata) aion keskittyä World of Warcraftista höpisemiseen, mutta joukkoon saattaa tupsahdella myös yhteiskunnallisesti merkittäviä pohdintoja (köh köh). Miksi haluan blogata pelistä, johtuu siitä, että monesti pelatessani mietin, kuinka hauskaa olisi päästä kertomaan juuri tästä hetkestä isommallekin yleisölle kuin vain vieressä istuvalle puolisolle.
WoW täyttää jollain tasolla elämäni yhden vaiheen merkityksellisemmin kuin ehkä näin suht' normaalina ihmisenä haluaisin myöntää. Vuodesta 2007 asti minulla on ollut ongelmia oikean käden ranteen kanssa ja tilanne paheni siinä töitä paiskiessa vuosien varrella niin pahaksi, etten enää saanut sidottua itse kengännauhojani ja kaikki sattui. Onneksi poikkeuksena oli tietokoneella istuskelu, joskin välillä joutui ottamaan tosi iisisti senkin. Pari vuotta sitten jäin kokonaan pois töistä sairaslomalle. Se oli varsinkin aluksi raskasta, hävetti käydä ulkona kun mietti kokoajan mitä jos joku näkee, että täällä sitä käydään ruokakaupassa/äidillä/tms. vaikkei töihin päästä. Kesti kauan ennen kuin totuin ajatukseen, ettei elämäni voi pysähtyä sen takia, että ranteeni pysähtyi.
Tämän totutteluajan täytin pelaten. WoW on hyvä peli senkin takia, että sitä ei ole pakko tuntitolkulla pelata täysillä ja intensiivisesti. Lentäessä hahmolla paikasta toiseen voi päästää irti hiirestä ja nousta jaloittelemaan tai muutenkin voi pitää taukoa pysäyttämättä peliä kuitenkaan. Huomasin joitakin pelejä -varsinkin fps:iä- pelatessani, että saatoin kouristuksenomaisesti pitää kiinni hiirestä ja kyllähän sen sitten tiesi miten se päättyi.
Nykyään elämä menee kevyitä pelejä pelaillen ja kättä varoen. Kesällä tuntuu olevan aina parempi, kun on lämmintä, joten vähän siis pitkä synkkä talvi pelottaa. Varsinkin kun viime talvi kun oli rankka kaikilla tavoin, mutta siitä ehkä lisää myöhemmin. Nyt voin jo sitoa omat kengännauhani ja voin ravintolassa tilata pihvin ilman, että jonkun täytyy se minulle pilkkoa. Voin tehdä lyhyitä hetkiä kuormittavaa kuten laittaa ruokaa, mutta esimerkiksi käsin kirjoittaminen on takuuvarma keino saada kivut seuraavaksi päiväksi. Siksi tyydyn näpyttelemään koneella ja mikäs sen hauskempaa kuin chattailla ystäville kauniin ja viimeiseen asti viilatun virtuaalimaailman puitteissa.
Tätä siis luvassa, pysykää kanavalla!
-Mir-
PS. Aamun iloksi vähän musiikkia. Kertokaa, millä tämän saa olemaan soimatta päässä... Jo viiikkoja ja viikkoja... *huoh*
Olen pitkään halunnut kirjoittaa blogia, mutta jostain syystä sen aikaansaaminen on aina ollut hankalaa. Ei varsinaisesti fyysisesti hankalaa, kuten juuri huomasin, mutta blogin kirjoitteleminen tuntuu vaativan paljon työtä ja tuovan jonkinlaista vastuuta myös. Nyt kuitenkin tartuin tuumasta toimeen, koska ajattelin näin juuri yliopiston aloittaneena tarvitsevani lisäpotkua tuohon peruskirjoitustaitoon. Pelkällä nassukirjapuhekielellä ei enää pärjää, joten tästä se hiominen alkaa.
Lähinnä (kuten joku saattaa nimestä arvata) aion keskittyä World of Warcraftista höpisemiseen, mutta joukkoon saattaa tupsahdella myös yhteiskunnallisesti merkittäviä pohdintoja (köh köh). Miksi haluan blogata pelistä, johtuu siitä, että monesti pelatessani mietin, kuinka hauskaa olisi päästä kertomaan juuri tästä hetkestä isommallekin yleisölle kuin vain vieressä istuvalle puolisolle.
WoW täyttää jollain tasolla elämäni yhden vaiheen merkityksellisemmin kuin ehkä näin suht' normaalina ihmisenä haluaisin myöntää. Vuodesta 2007 asti minulla on ollut ongelmia oikean käden ranteen kanssa ja tilanne paheni siinä töitä paiskiessa vuosien varrella niin pahaksi, etten enää saanut sidottua itse kengännauhojani ja kaikki sattui. Onneksi poikkeuksena oli tietokoneella istuskelu, joskin välillä joutui ottamaan tosi iisisti senkin. Pari vuotta sitten jäin kokonaan pois töistä sairaslomalle. Se oli varsinkin aluksi raskasta, hävetti käydä ulkona kun mietti kokoajan mitä jos joku näkee, että täällä sitä käydään ruokakaupassa/äidillä/tms. vaikkei töihin päästä. Kesti kauan ennen kuin totuin ajatukseen, ettei elämäni voi pysähtyä sen takia, että ranteeni pysähtyi.
Tämän totutteluajan täytin pelaten. WoW on hyvä peli senkin takia, että sitä ei ole pakko tuntitolkulla pelata täysillä ja intensiivisesti. Lentäessä hahmolla paikasta toiseen voi päästää irti hiirestä ja nousta jaloittelemaan tai muutenkin voi pitää taukoa pysäyttämättä peliä kuitenkaan. Huomasin joitakin pelejä -varsinkin fps:iä- pelatessani, että saatoin kouristuksenomaisesti pitää kiinni hiirestä ja kyllähän sen sitten tiesi miten se päättyi.
Nykyään elämä menee kevyitä pelejä pelaillen ja kättä varoen. Kesällä tuntuu olevan aina parempi, kun on lämmintä, joten vähän siis pitkä synkkä talvi pelottaa. Varsinkin kun viime talvi kun oli rankka kaikilla tavoin, mutta siitä ehkä lisää myöhemmin. Nyt voin jo sitoa omat kengännauhani ja voin ravintolassa tilata pihvin ilman, että jonkun täytyy se minulle pilkkoa. Voin tehdä lyhyitä hetkiä kuormittavaa kuten laittaa ruokaa, mutta esimerkiksi käsin kirjoittaminen on takuuvarma keino saada kivut seuraavaksi päiväksi. Siksi tyydyn näpyttelemään koneella ja mikäs sen hauskempaa kuin chattailla ystäville kauniin ja viimeiseen asti viilatun virtuaalimaailman puitteissa.
Tätä siis luvassa, pysykää kanavalla!
-Mir-
PS. Aamun iloksi vähän musiikkia. Kertokaa, millä tämän saa olemaan soimatta päässä... Jo viiikkoja ja viikkoja... *huoh*
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)